MET-visio: 1.4 Paikkojen hierarkiat (ote Anssi Savisalon diplomityöstä)

Kaupunkirakennetta tulisi tietoisesti kehittää hierarkiseksi. Hierarkioita on monenlaisia: julkisesta yksityiseen, suuresta mittakaavasta pieneen, vilkkaasta hiljaiseen jne. Hierarkiat liittyvät säännönmukaisuuteen, jota hyödyntämällä voidaan aikaansaada erityyppisiä kaupunkitiloja ja jota vasten leikkisä sääntöjenrikkominen huomataan. Ilman hierarkisuutta kaupunkirakenne muuttuu tasapaksuksi ja tylsäksi, eivätkä mitkään efektit silloin aikaansaa muuta kuin lisääntyvää sekamelskaa. Yleensä käsitteellä viitataan suuremman ja pienemmän painoarvon alueisiin – keskuksiin ja niitä ympäröivään kaupunkirakenteeseen. Kyse on kuitenkin myös mikrotason hienovaraisesta asteikosta, jonka mukaiset muutokset voivat olla havaittavissa muutaman kymmenen metrin matkalla, tai yht’äkkisesti siirryttäessä uuteen tilaan.

Vaikka hierarkioita jossain määrin välttämättä syntyy automaattisesti, suunnittelu on loitontunut hierarkisesta alue-paikka-ajattelusta kohti homogeenista kaupunkiverkkoa, jonka eri alueiden hierarkia häilyy ja muuttuu sattumanvaraisesti {tuottaen paikattomuutta} (…). Yhden suuren keskuksen ympärille rakentuva kaupunkiseutu toimii kokijansa kannalta samoin kuin homogeeninen urbaani massa. Vaikka alueen luonne muuttuukin keskuksesta ulospäin mentäessä, käyttäjä ei kokonaisuutta hahmota, koska yksittäisten eri luonteisten osien koko on liian suuri.

Historiallinen jatkumo: Hierarkioiden määrätietoinen käyttö liittyy perinteiseen kaupunkirakentamiseen. Eurooppalainen kaupunki on rakentunut aikana, jolloin paikallisia keskuksia pidettiin suunnittelun lähtökohtina ja tavoitteina. Koko länsimaisen kaupunkirakentamisen historian ajan julkiset ja muuten merkittävät rakennukset on koottu tapaamispaikkoina toimivien aukioiden ja kaupunkirakenteen solmukohtien yhteyteen. Tämä on myös historiallisesti, toiminnallisesti ja esteettisesti elävän kaupungin perusta. Perusteiden tästä ajattelusta luopumiselle on oltava painavia, koska alueverkon muuttaminen toisenlaiseksi toiminnalliseksi jäsennykseksi on {kaupunkikokemuksen kannalta} valtava. Muunmuassa Le Corbusierin funktionalistiset kaupunkiutopiat osoittavat perinteisen kaupungin muodon punoutuneen niin tiiviisti kulttuuriimme, että muutos {koetaan erittäin vastenmielisenä ja vieraannuttavana}.

Kokoontumisen tarve: Kasvokkain tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen edellyttää paikkoja. Kokoontumispaikkojen puute suomalaisessa kaupunkiympäristössä paljastuu esimerkiksi nuorison ja maahanmuuttajien etsiessä tilaa tapaamisilleen.

Kaupungin luettavuus: Kevin Lynch (1960/1998) katsoo, että ihmisillä on vakiintunut tapa lukea ympäristöään ja että visuaalisesti jäsentyneellä (luettavalla) ja laadukkaalla kaupunkiympäristöllä voidaan lisätä ihmisten henkistä hyvinvointia ja tuoda enemmän sisältöä ja merkitystä heidän jokapäiväisiin toimiinsa. Knopflacher pyrki kaupunkianalyysissään historiallisia kaupunkikeskustoja tutkimalla osoittamaan, että jalankulkuympäristö säilyttää kiinnostavuutensa vain, jos kulkija kohtaa säännöllisin välimatkoin orientoitumista helpottavan solmukohdan (Knopflacher 1996, 163-171).

Liikkujavirtojen keskittyminen ja hallinta: Hierarkkinen kaupunkirakenne keskittää liikkujavirtoja määrätyille reiteille. Ilmiö on kaupan kannalta ennakkoehto riittävien asiakasmäärien turvaamiseksi. Samoin liikennesuunnittelun ehtona ovat reittien ja keskittymien tunnistaminen ja vahvistaminen. Erityisesti joukkoliikenteen järjestämiselle keskittyneet liikennevirrat ovat välttämättömiä.

Väljyyden avaaminen tiiviiseen kaupunkiympäristöön: Heterogeeninen kaupunkirakenne tarjoaa mahdollisuuden myös kaupunkirakenteen jäsentämiseen viherväylillä ja vaihtelevan tehokkuuden alueilla. Nämä toimivat hengähdystaukoina ja mahdollistavat rakentamattoman tilan varaamiselle muun muassa ekologisille funktioille.

Takaisin MET-vision sisällysluetteloon