Hei,

Tässä hieman referointia eilen illalla käydystä mielenkiintoisesta keskustelusta - joka antaa aihetta olla huolissaan Helsinginkin tulevaisuudesta. Valitettavasti en saa poistettu tuossa alla olevia merkkejä - jos kukaan osaa, olisi hienoa.

Eilen illalla kokoontui pieni porukka kaupunki-ryhmäläisiä keskustelemaan siitä, kenelle ja kenen ehdoilla kaupunkejä nykyään rakennetaan. Tässä minun muistikuvani keskustelun pääpiirteistä – kommentoikaa ja täydentäkää.

Minä, siis Eeva, aloittelin kansainvälisten tutkijoiden huomoilla – vanha konkari, luonnosta ja ihmisistä huolta kantanut David Harvey sanoo, että kestävää kaupunkia voi ajatella aineenvaihdunta-analogian avulla – se tuottaa kaikenlaista, se vetää energiaa ja resursseja puoleensa ja se tuottaa kamalasti kuona-aineita.

Sitten esitin kaksi väitettä kaupunkisuunnittelun vallitsevista periaatteista tai uskomuksista. Uskotaan,  että 1) rikkaat pelastavat kaupungit (kuluttavat paljon, maksavat veronsa ja pyörittävät vielä firmoja) ja 2) avaimet hyvään huomiseen ovat avoimuus ja luovuus.

Kuitenkin, kun asiaa siinä pyörittelimme erilaisine mielepiteinemme ja huolinemme, huomasimme, että aika monessa asiassa todellisuus menee juuri päin vastoin. Varsinkin maailman suurkaupungeissa, rikkaiden hinta on aika korkea – autoilua subventoidaan, heitä palvelevia alueita myös, joista yhä useammin köyhät ja joskus ihan tavallisetkin kansalaiset suljetaan jollain tapaa pois – aidoilla tai korkeilla hinnoilla. Ja heidän elämäntapansa sitten pikkuhiljaa vaikuttavat meidän muidenkin ympäristöön ja olemiseen – esim. jos rikkaat vetäytyvät omaan yksityisyyteensä koulujen, terveydenhuollon ja joukkoliikenteen suhteen, se yleensä merkitsee muille kaupunkilaisille näiden palvelujen heikennyksiä. Ja kun yritetään “elävöittää” ja samalla tuoda kaupunkeihin tehokkaampia taloudellisia toimijoita itse asiassa tehdäänkin paikallisille pienyrittäjille karhunpalvelus, kun kaupallisen toiminnan (yksityisyrittäjyyden) kustannukset pystyy maksamaan vain sellainen jolla sitä (globaalia) pääomaa on oikein kunnolla.

Kulutus on kuitenkin taloutemme keskiössä, joten me pyöriteltiin tätä hankalaa yhtälöä jonkin verran ja toivottiin talouden asiantuntijoita kaupunkikeskusteluihin. Mutta onko kansantalouden kasvu sittenkään se pakollinen hyvän elämän selkäranka? Sitäkin on viime aikoina muutkin kuin hörhö-radikaalit kyseenalaistaneet.

Sitten mietittiin, mitä kestävyyden ulottuvuuksia kaupunkisuunnittelun täytyy huomoida. Ekologisen ja taloudellisen lisäksi täytyy miettiä sosiaalista ulottuvuutta ja globaalisa oikeudenmukaisuutta. Varsinkin suurissa kaupungeissa on pakko tuoda osaavaa työvoimaa muualta (suomalaisiakin kätilöitä oli Lontoo joskus lihavina aikoina pullollaan!) kun sosiaalisen uudistamisen hinta on niin korkea – koulut, puistot, kaikenlainen elämästä huolehtiminen – ovat näemmä liian kalliita monelle kaupungille. Sen lisäksi, että hyvin eriarvoinen kaupunki on moraalisesti arvelluttava, todettiin, että sellasella on myös ekologisia nurjia puolia (kun lastenhoitajat yms on jonnekin asutettava ja sitten niiden on kuljettava pitkät matkat keskustoihin tai luksuslähiöhihin hommiin). Eriarvoisessa kaupungissa on myös uuvuttava rytmi – kaikille – kun sen elämä kulkee jonkin kuvitteelisen tai todellisen globaalin tahdissa.

Sitten tuli vielä mainio ajatus kestävyydestä, mitä omatunto kestää…

Monen kaupunkipolitiikan ohjenuoran taustalla on nykyään “luovuuden kilpailu”, mihin Suomessakin ollaan antaumuksella heittäydytty. Se tuottaa kaupunkikuvaan kaikenlaista, minkä uskotaan miellyttävän kansainvälisiä “markkinoita” mm. latte-kulttuuria. Siitä polveutuu myös monen kaupungin investointien tärkeysjärjestys, kun kaupungeista pitäisi tehdä mahdollisimman houkuttelevia luoville ja rikkaille.

Jutut rönsyili siellä täällä ympäri maailmaa, hyviä ja huonoja esimerkkejä etsien, mutta kivaa oli. Sitten Hannu toi meidät maan tasalle – tavallaan – esittäessään esimerkin “elävöittävästä” ja “avoimuuteen” pyrkivästä kaupunkisuunnittelusta ihan kotona, Helsingin Senaatintorilla.

Hannun hienosti kuvitettu (Hannu, saatko ne tänne ladattua?) esitys Helsingin asemakaavasta osoitti, miten hieno ja toimiva eli kestävä kaava Helsinkiin saatiin jo ihan sen alkuajoista, kun Aleksanterinkatu ja Espa jäsentivät sen ytimeltään sellaiseksi, että ulkomaiset arkkitehtuurikriitikotkin (Kenneth Frampton) ovat kehuneet sitä melkein täydelliseksi asemakaavaksi. Kadut ja ruutukaava Hannun kuvissa tosiaankin näytti upealta kaupungin aineenvaihduntaa ja viihtyvyyttä mahdollistavana perustana.

Mutta, mutta. Sitten Hannu näytti viime viikolla Kaupunkisuunnittelulautakunnassa hyväksytyn liikennesuunnitelman, joka oli viimeinen palikka isoa suunnitteluhanketta, jonka tarkoitus on “elävöittää” Senaatintorin etelälaidassa olevat kaupungin omistamat korttelit. Mitä enemmän me näimme, sitä vähemmän me ymmärsimme, mistä on oikeasti kyse – paitsi mahdollisesti siitä, että tässä mennään nyt ajattelemattomasti kansainvälisen kuluttajia ja turisteja mielistelevän politiikan suuntaisesti – ihan metsään.

Hämmästelimme suunniteltujen muutosten järeyttä ja mitoitusta, sekä rakennustapaohjeiden suhteen, että liikennejärjestelyjen muutoksen kohdalla. Rakennuksista tehdään näiden suunnitelmien mukaan kulutuskeitaita, vaikka pyrkimyksenä onkin “avata” ainakin osa niistä aivan tavallisille kansalaisille. Peruspilarina suunnitelmissa tuntuu olevan Katariinankadun muuttaminen kävelykaduksi. Siitä seuraisi mm. ikkuna-aukkojen suurentamista nykyisten tarpeiden täyttäviksi näyteikkunoiksi, ja raitioliikenteen – meidän mielestä käsittämätön – poistaminen. Siitä seuraisi nimittäin kiskojen siirto Senaatintorilla pohjoisemmaksi. Se mahdollistaisi ravintolaterassit (olkoonkin että varjon puolelle!) mutta muuttaisi koko torin rakenteen (minkä Hannun kuvat niin upeesti näytti) sekä tuhoaisi sen luonteen ja identiteetin.

Siitäkin juteltiin, että onko väärin, että kaupungin toimistoja on tuollaisella alueella, vai onko sellaiset alueet pyhitettävä kulutusta edistävälle tai kulttuuria tuottavalle toiminnalle. Tyhjinähän kaupungin rakennukset ei saisi olla, tai varastokäytössä, kuten joku epäili tällä hetkellä oevan. Tuli mitä tuli, pohdittiin sitä, että Senaatintori on luonteeltaan ihan jotain muuta kuin “turistien latte terassi” ja että voihan “elävöittää” tavalla, joka ei haurasta raitioliikennettä eikä latista aluetta kulutuksen kulissiksi – joita löytyy Euroopan kaupungeista pilvin pimein, ja joissa (uskallan väittää) kansainvälisen turismin eliitti kuitenkin mieluummin ne muotiostoksensa tekee kuin kalliissa ja omintakeisessa (ja sen takia turistille attraktiivisessa) Helsingissä.

Elämän, rytmin ja ekologisuudenkin kannalta, totesimme, ettei suunnitelmat tässä muodossa edistä meidän arvoja. Väliaikaiseksi vuokralaiseksi "halvemman" pään rakennuksiin voisi kuvitellakin jotain väliaikaista toimintaa, joka sopisi nimenomaan Dodon hukkatilaprojektiin, ja siitä ovat dodolaiset jo käyneet asianomaisten kanssa keskustelua. Mutta sekin olisi siis väliaikaista - vaikea kuvitella aitoa kansalaistoimintaa, joka ei perustu kaupallisuuteen alueella, joka pistetään tuolla tavalla kokonaan uusiksi. Kävelykaduksi muuttaminenhan ei vähennä päästöjä, jos vastaavasti työnnetään ne shoppailijoiden autot jonnekin lähelle maan alle. Taidettiin olla yksimielisiä siitäkin, että kaupungeissa on oltava erilaisia paikkoja, vähän hiljaisuuttakin, jopa ränsistyneisyyttä ja sitten sitä iloa, että on löytänyt jonkin helmen, kahvilan, pikkuputiikin tai, mulle tuli myöhemmin mieleen, balettikoulun jossain 1700-luvulla rakennetussa talossa. Tämä suunnitelma homogenisoi ja lopulta myös sulkee, jollei siitä vastuussa oleva kiinteistökehitysyhtiö Helsingin Leijona Oy, pysty teettämään sellaisia ratkaisuja, jotka avautuisivat myös “taloudellisesti vähemmän kiinnostavillekin” toimijoille.

Koko 80 milj. Euron hankkeesta on ollut todella vaikea saada tietoa, ja se on saanut monelta eri puoleelta, myös Vihreiltä, tukea. Toimijoita siinä kai on aika monta – Helsingin Leijonaa, KSV:tä, Tilakeskusta, Kaupunginhallitusta, arkkitehtifirma KS2:ta ja joitain talouskonsultteja – toivottavasti – jotka ovat heille vakuuttaneet, että tallisista investoinneista olisi jotain hyöytyäkin. Kuitenkin rakennustaiteen ja liikenteen asiantuntijoiden kriittiset kommentit, kuukausien takaa jo, on pääosin näköjään sivuutettu. Kansalaisia ei ole ajateltu kai kiinnostavan.

Näin valtavan laajuisen hankkeen eteneminen uutispimennossa vähitellen sai meidät aika tuohtuneiksikin, ja pohdimme, miten vielä voisimme asiaan vaikutta. Haluaisimme ihan toimittajan tekemän perusteellisen jutun. Haluasimme itse kevyempää otetta tällaiseen puuhaan ja myös vastauksia moniin kysymyksiin: kenelle tätä tehdään, kenen ehdoilla, kenen vastuulla?

Menetyshän on rahassa mittaamaton, jos homma menee sellaisena kun se tällä hetkellä netissä esitetään toteutettavaksi.