Hiirimaki nimeltä Tuija: Kuva: Tuomas AiveloMadagaskarilaisissa pusikoissa elää hyvin omalaatuinen kädellinen: hiirimaki. Hiirimakit ovat tuttuja suuremmalle yleisölle Madagaskar-piirretystä: se pienin ja ärsyttävä vikisevä maki. Hiirimaki on kooltaan vain 50 grammaa, mutta elää silti luonnossa kymmenenkin vuotta; aika kova saavutus niin pienelle nisäkäälle. Sukupuolet on samannäköisiä, samanpainoisia ja niillä on jopa samat testosteronin, eli mieshormonin, tasot. Ainoa ero onkin, että naaras kantaa ja hoitaa jälkeläiset. Naaras on myös dominoiva osapuoli: samalla oksalla koiras aina väistää naarasta ja usein vikkelästi.

Olen nyt parin viikon ajan ollut Ranomafanan kansallispuistossa tutkimassa hiirimakeja. Teen väitöskirjaa projektissa joka väljästi koskettelee hiirimakien vanhenemista. Viime vuonna oli ensimmäinen kenttäkauteni, tänä vuonna olen täällä jouluun asti ja luultavasti palaan ensi vuonnakin.

Hiirimaki on myös sikäli hieno laji, että se elää monenlaisissa ympäristöissä: niin neitseellisissä sademetsissä, aikoinaan hakatuissa ns. sekundäärisissä metsissä kuin telttapaikkamme pusikoissa. Tämä monipuolisuus mahdollistaa vertailun kuinka hyviä erilaiset elinympäristöt hiirimakille ovat.

Erityisesti tutkin hiirimakien loisistoa: punkkeja, täitä ja suoliston asukkeja. Loislajit ja -määrät kertovat suoraan kuinka hyvässä kunnossa makit ovat. Hyvinvoivat yksilöt pystyvät pitämään taudinaiheuttajat kurissa, mutta heikommin menestyvillä on yleensä paljon loisia.

Maisema telttapaikalta: Kuva: Tuomas AiveloRanomafanan alueella, puiston ulkopuolella, on monia paikkoja joissa elinympäristöt ovat pirstoutuneet pieniksi metsäsaarekkeiksi. Elinympäristöjen pirstoutuminen on perinteisesti nähty haittana lajien menestykselle: esimerkiksi metsänreuna ei ole metsälajeille hyvää asuinaluetta.  Pienessä metsäläntissä suurin osa puualasta saattaa olla oikeasti metsälajeille sopimatonta – lisäksi tulokaslajit, kuten rotta, saattaa tunkeutua pitkällekin metsän sisälle tekemään kiusaa. Toinen merkittävä tekijä on ihmismäärän kasvu: puiston lähialueilla asuu yhä enemmän ihmisiä. Nämä tekijät johtavat yhteen asiaan: ihmiset ja eläimet kohtaavat yhä useammin.

Zoonooseista, eläimistä ihmisiin tarttuvista taudeista, on puhuttu viime aikoina. Siasta levinnyt influenssa sai taannoin terveysviranoimaiset varpailleen. Vieraissa käydään kuitenkin vuorotellen: sairauksia jotka leviävät ihmisistä eläimiin, kutsutaan antroponooseiksi. Paras mahdollisuus leviämiseen on juuri siellä missä zoonooseillakin: olosuhteissa jossa ihmiset ja eläimet ovat lähekkäin ja hygieeniassa on parantamisen varaa. Perinteisesti tällä on tarkoitettu kotieläinten ja ihmisten kanssakäymistä, mutta nykyään tiedetään, että lähellä ihmistä asuvilla villieläimilläkin voi olla ihmisiltä peräisin olevia tauteja. (Ja esimerkiksi HIV on aikanaan todennäköisesti siirtynyt ihmisiin juuri kädellisiltä!)

Hiirimakille viritetty ansa: Kuva: Tuomas AiveloSiinä onkin työsarkaa: leviävätkö ihmisisten ja seuralaisten, kuten rotan, loiset luonnonvaraisiin eläimiin? Jos leviää, kuinka tiheää vaihto on? Voiko pienemmissä metsäsaarekkeissa joihinkin lajeihin tarttua loisia, ja yksilöiden siirtyessä saarekkeesta toiseen loiset siirtyä luonnonsuojelualueellekin?

Emme tiedä. Hiirimakit voivat joskus kertoa meille ainakin jotain tästä yhteydestä. Riskejä ainakin vähentäisi riittävä hygienia ja tehokkaampi terveydenhuolto. Olosuhteissa, joissa ihmiset ovat hyvin elimellinen osa paikallista ekosysteemiä, luonnonvaraisten lajien menestys saattaa riippua hyvin konkreettisesti ihmisten elämänlaadusta.

Teksti ja kuvat Tuomas Aivelo