Kaupunkilaisuus utopiana

Kaupunkilaisuus utopiana

Skenaariot, joita kaupunkien kehityksestä on tehty, keskittyvät leimallisesti fyysisten rakenteiden ja sosiaalisten massailmiöiden, työllisyyden, syrjäytymisen ja turvallisuuden kuvaukseen. Itse kaupunkilaista mentaliteettia skenaariot tuskin lainkaan koskettavat, ja varsin monet niistä ovat kaupunkilaisuuden näkökulmasta ylimalkaisia. Skenaariot pyrkivät esittämään kovia faktoja tulkiten ne kuitenkin nykyisellä tai jopa edellisen sukupolven kielellä, ei sillä kielellä, jolla niissä elävät kaupunkilaiset hahmottaisivat tilanteen. Esimerkiksi työttömyyteen viitataan aina pahana asiana, joka edistää syrjäytymistä, vaikka tosiasiassa harva asia syrjäyttää ihmisen kansalaisen ja kaupunkilaisen velvoitteista yhtä tehokkaasti kuin kokopäivätyö.

Koska me Kaupunkilaisten Utopioiden tekijät emme löytäneet skenaarioista sitä kaikkein tärkeintä, eli millaista tulevaisuuden kaupungissa olisi elää, päätimme muotoilla oman skenaariomme siitä, millaista on kaupunkilaisuus tulevaisuudessa, jossa nimenomaan kaupunkilaisuuden erityispiirteet, ei muuttoliike ja poliittinen haluttomuus porautua sen syihin, muodostaisivat sen perustan, jolle suunnitelmat kaupungista ja sen tulevaisuudesta rakennettaisiin. Koska skenaariossamme keskeisellä sijalla on meidän kaikkien hyväksymä ajatus kaupunkilaisuudesta juuri elämänrytmien vaihtelun kykynä, vaihdokset, muutokset ja painonsiirrot yksilön ja pienyhteisön elämänkaaressa korostuvat. Kyky vaihtaa tahtilajia kesken kaiken tekee kaupunkilaisuudesta mielenkiintoisen tarkastelun kohteen juuri sen vuoksi, että se sallii ääri-ilmiöiden tilapäisen esiintymisen.

Kaupunkilaisuutta luonnehtivat ennen kaikkea kaksi seikkaa: toisaalta mahdollisuus vetäytyä yksityisyyteen ja sukeltaa keskelle vilkkainta sosiaalista areenaa, toisaalta erilaisten elämäntyylien ja ne mahdolliseksi tekevien palveluiden ja ympäristöjen kirjo. Ihminen, joka hallitsee joustamisen kummassakin tapauksessa – siis kyvyn määrittää, milloin juuri hän heittäytyy sosiaaliseksi ja suvaitsevaisen kiinnostuksen erilaisuutta kohtaan – on omaksunut sen, mitä voisimme kutsua kaupunkilaiseksi maailmankatsomukseksi. Sitä luonnehtii toisaalta yksilöllisyys: kukin tietää itse parhaiten mitä tahtoo. Toisaalta mukana on kuitenkin tietty kiinnostus ja huolenpito, jotka sitovat yksilön ympäristöönsä: Erilaisten elämäntyylien suvaitseminen ei ole vain passiivista välinpitämättömyyttä vaan kiinnostusta uusia, toisenlaisia maailmoja kohtaan.

Mikä sitten on kaupunkilaisen vastakohtä Ei ainakaan maalainen, sillä samat kokemuksen ulottuvuudet ovat ulottuvilla, eli ihminen missä tahansa. Tietenkin kaupungissa on helpompaa säädellä itse ajankäyttöä, pukeutumista, ruokailutottumuksia, kulttuuririentoja ja sosiaalisia kontakteja – tarjonta on moninkertainen haja-asutusalueeseen verrattuna. Tämän huomaa helposti mitä tahansa lifestyle-julkaisua selailemalla: pikkuputiikit, erikoisemmat harrasteyhdistykset ja indie-elokuvat löytyvät vain kaupungeista, Suomessa usein vain Helsingistä. Kysymys kaupunkilaisuuden vastakohdasta ei kuitenkaan kenties ole lainkaan tarpeellinen. Mitä voisimme ymmärtää sen avullä

Kaupunkilaista elämäntapaa luonnehtii valinnan helppous siinä mielessä, että vaihtoehtoja on tarjolla sille, joka niitä etsii. Valinnan tehtyään kaupunkilainen myös kohtaa harvoin kummeksuntaa elämäntyylin muutoksen vuoksi. Kenenkään ei tarvitse tyytyä suomalaisten kauppaketjujen maustevalikoimiin, vaan tarpeen tullen voi ostaa nigellansiemeniä intialaisesta kaupasta ja kuivattua sitruunaruohoa kiinalaisesta. Jos tahtoo tanssia, ei tarvitse tanhuta tai mennä balettitunnille, vaan voi aloittaa vaikka kuubalaisen jazztanssin. Laitosteatteriinkaan ei ole pakko mennä, vaan kulttuuria voi etsiä paljon avantgardistisemmista lähteistä. Ravintolassa voi tilata vegaanisen annoksen ilman, että tarjoilija kysyy, mikä se on. Näin yksilö voi sitoutua vahvasti elämään juuri sellaisella tyylillä kuin haluaa, ja tuntea itsensä silti ympäristön hyväksymäksi.

Kaupunkilaisuutta on perinteisesti kuvattu korostaen irrallisuutta perinteestä. Tästä irrallisuudesta on tullut se perinne, johon nykyinen kaupunkilainen kiinnittyy vaivatta. Irrallisuus on paitsi irrallisuutta perheestä, suvusta, sadonkorjuun ja kylvön ajoista, tiiviistä yhteisöstä ja ahtaista arkielämää sääntelevistä normeista myös irrallisuuden mahdollisuus monissa omistussuhteista – luopuminen omistusautosta, omistusasunnosta, omasta pihasta. Puistossa voi nauttia hoidetusta viherympäristöstä ja joukkoliikenne kuljettaa luotettavasti. Kaupunkilaiselle jääkin enemmän aikaa istua ja katsella ympärilleen; katsoa Eläintarhanlahtea bussin ylittäessä pitkänsillan, seurata, kuinka valot syttyvät ikkunoihin talvisen hämärän hiipiessä kaupungin ylitse, huomata, kuinka sama rikkaruoho nousee yhä uudelleen puiston ruusujen keskeltä. Ympäristössä tapahtuvat pienet, ihmeelliset muutokset eivät suututa, sillä kukaan ei voi omistaa kaupunkia eikä määrätä, miten siellä kuuluu elää.

Kaupunkilaisuus liittyy usein myös vieraantuneisuuteen kodista. Tarjoamalla julkisia, intiimejä tiloja kuten kahvilat ja juottolat kaupunki houkuttelee ihmisiä viettämään kotona yhä lyhyempiä tuokioita. Usein kaupunkilaisilla onkin jaksoja, jolloin kotona vain käännytään. Mutta toisaalta koti on myös ihanan rauhallinen, kukaan ei taatusti tule yllättäen kyläilemään. Niinpä jos erakoitumisen tarvetta esiintyy, sekin tyydyttyy helposti. Ja jos jonkun sosiaalisen verkoston onnistuu mokaamaan, uusia on mahdollista luoda.

Johtuen valikoiman laajuudesta niin ostohyödykkeiden kuin sosiaalisten kontaktienkin suhteen kaupunkilaisesta kehittyy helposti aistillinen. Jotta aprikoimiseen ja hämmästelemiseen ei menisi liikaa aikaa, kaupunkilainen jättää turhat luokittelut sikseen ja kuulostelee tilannekohtaisesti, mitä kukin tilanne edellyttää ja tarjoaa. Lukuisat maut, tuoksut ja tyylit ja tarve kyetä kommunikoimaan vaikutelmiaan tekevät kaupunkilaisesta tarkan havainnoijan ja sitä kautta salamannopean matkijan. Koska kaupungissa seksuaalisuus on vapautunut lopullisesti syyllistävistä leimoista, kaupunkilainen uskaltaa korostaa estottomasti omaa näkökulmaansa ruumiillisuuteen ja seksuaaliseen nautintoon.

Kaupunkilainen lykkää lapsenhankkimista usein biologisille äärirajoille saakka, sillä lapsi sitoo ja kaupungissa on tarjolla muunkin laista elämänsisältöä. Koska lapsen hankkiminen on vakava päätös, joka usein kummastuttaa lähipiiriä, ja lapsi rajoittaa elämäntyylistä toiseen liukumista, kaupunkilainen usein alustaa lapsen tuloa muuttamalla kauemmaksi keskustasta alueille, joita kutsutaan esikaupungeiksi tai lähiöiksi. Useimmat lapset syntyvät ja kasvavat kauempana keskustasta ja sisäistävät kaupunkilaisen elämäntavan vasta siinä iässä, kun he pariutumisviettinsä saattelemina rantautuvat säännöllisesti keskustan ihmisvilinään. Keskustan eläväisyys houkuttelee nuoria lähiöiden hiljaisilta pihoilta ja kaupunkimetsistä luvaten niin paljon silmänruokaa, että useimmat nuoret toivovatkin voivansa asua keskustassa. Useimpien toive jopa toteutuu. Aikanaan he kenties palaavat lähiöihinsä pariuduttuaan.

Tulevaisuuden lähiöt eivät ole yksinäisiä talosaarekkeita metsän keskellä, vaan lainaavat piirteitä pikkukaupungeilta. Ne kuitenkin eroavat pikkukaupungeista siinä, että ne pystyvät tarjoamaan asukkailleen tehokkaan joukkoliikenteen luoman yhteyden kaupungin keskustoihin, mikä puolestaan takaa lähiöihmisillekin enemmän yksilöllisyyttä, irrallisuutta ja valinnanvaraa. Toisaalta pysytteleminen omassa “kylässä” on oiva keino välttää ruuhka, tungos sekä kiireisyyden tunne. Useimmat ovatkin valinneet etätyön juuri sen vuoksi, ettei suurta osaa päivistä tarvitse kuluttaa liikennevälineissä ja hektisessä, tiiviisti rakennetussa keskustassa.

Jotkut valitsevat jopa johonkin todelliseen, alle 100 000 asukkaan pienkaupunkiin muuttamisen. Siellä elämä sujuu varsin eri tavalla kuin suuremmissa kaupungeissa. Elämäntapojen kirjo on niissä huomattavasti suppeampi, ja kaikenlainen keskiluokkaisuudesta poikkeaminen pannaan merkille. Vähitellen pikkukaupunkilaiset kuitenkin onnistuvat saavuttamaan identiteettinsä, jonka eteen ne ovat joutuneet Suomessa niin kovasti ponnistelemaan. Meillähän pikkukaupungit ovat nuoria, ja niiden asukkaiden juuret valtaosin maalla. Kaupunkien iän karttuessa niiden asukkaat muodostavat kotiseutuylpeyden huolimatta useimpien pikkukaupunkien 60-lukulaisesta, Matkahuollon, parkkipaikkojen ja kaupallisten rakennusten muodostamasta keskustasta.

Pikkukaupunkilaisuuskin muuttuu aidosti kaupunkilaiseksi, kun kotiseutuylpeys pidättelee pienten kaupunkien nuoria muuttamasta pois kotipaikaltaan. Samalla pienten kaupunkien ilmapiiri muuttuu suvaitsevammaksi väestön ikärakenteen tervehtyessä. Pienistä kaupungeistakin tulee omaleimaisia tapahtumapaikkoja, joihin osa suurten kaupunkien menoon kyllästyneistä ihmisistä muuttaa etenkin lapsenteko- ja eläkeiässä epämääräisen turvallisuuden ja rauhan kaipuun ajamina. Yleensä muutto suuntautuu lapsuudesta jo tuttuihin paikkoihin.

Tulevassa suur- ja pienkaupunkilaisuudessa ratkaisevaa on juuri se, että asukkaat ymmärtävät asumisen luonteen: jossain asuminen on paikkaan sitoutumista. Kotipaikkaa kohtaan tunnetun kiintymyksen ei tarvitse olla kiihkeää eikä ristiriitaista. Kukin voi asua vain yhdessä paikassa kerrallaan, ja jokaisessa paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Yksikään kaupungeista ei ole maailman napa eikä toisia kaikissa olosuhteissa parempi. Pikkukaupunkeja voi vertailla keskenään, mutta niiden kulttuuri- ja sosiaalisen elämän vertaaminen suurkaupungin vastaavaan ei voi koskaan tehdä niille oikeutta, aivan samalla tavoin kuin Helsingin kaltaisen pienen suurkaupungin vertaaminen Lontooseen, Pariisiin tai New Yorkiin tuskin koskaan onnistuu nostamaan esiin juuri Helsingille tyypillisiä seikkoja.

Kaupunkilaisen identiteetin vahvistuessa entisestään on uskottavaa, että nyt niin voimakas muuttoliikekin ainakin hidastuu. Kaupunkilaisen ei nimittäin tarvitse ammentaa itselleen elämänsisältöä työstä ainakaan samassa määrin kuin nyt. Haastavimmat ja parhaiten palkatut työpaikat pääkaupunkiseudulla eivät siksi tunnu niin houkuttelevilta. Yhä useampi valitsee osapäivä- ja keikkatyön omasta tahdostaan. Näin jää enemmän aikaa kaikelle sille, mitä kaupunkilaiset arvostavat. Koska etätyömahdollisuudet kasvavat kovasti nimenomaan palkansaajien vaatimuksesta, työpaikka sitoo yhä harvemmin kaupunkilaisen johonkin tiettyyn kaupunkiin.

Ne, jotka muuttavat kaupunkiin, tulevatkin sinne muiden seikkojen kuin työpaikan tuomina. Heitä vetävät puoleensa kaupunkilaisuuden tarjoama valinnanvapaus, kulttuurien moninaisuus ja tavaroiden ja ihmisten paljous. Näin ollen kaupunkiin muuttavat ovat motivoituneita omaksumaan itsekin kaupunkilaisen identiteetin, eivätkä kaupunkilaiset mielellään puhukaan juuristaan jossain toisaalla. Myös kesämökkeilyn suosio romahtaa sukupolvenvaihdosten myötä. Ne, jotka tahtovat viettää aikansa toisaalla, muuttavat sinne yleensä pysyvästi. Kaupunkilainen tietää, ettei kenenkään tarvitse vetäytyä kaupungista fyysisesti saadakseen olla rauhassa. Riittää, että uskaltaa ilmaista levontarpeen kiireen aiheuttajille.

Kaupunkilaisuuden tulevaisuus riippuu paljon siitä, kuinka suoraan nyt nuoret kaupunkilaiset uskaltavat sanoa, mitä he elämässään arvostavat ja miten he tahtoisivat asiansa järjestettävän. Kaupunkien tulevaisuutta käsittelevät skenaariot eivät todellakaan käsittele kaupunkilaisuutta, mutta kylläkin sen fyysisiä ja yhteiskunnallisia puitteita, joiden tärkeyttä ei sovi vähätellä. Tietynlaiset ratkaisut tekevät kaupungista elinympäristön, jossa kaupunkilaisuuden toteutuminen ainakin vaikeutuu suhteettomasti. Skenaarioiden vaikutusta ei tule myöskään aliarvioida: vaikka kaikki skenaariot eivät toteudukaan, usein niiden sisältämät ajatukset alkavat elää omaa elämäänsä ja kiteytyvät suunnitteluratkaisuihin. Juuri tämän vuoksi päädyimme siihen tulokseen, että lukemamme skenaariot ovat kaikkea muuta kuin harmittomia.

Kun tulevaisuuden kaupunki esitetään objektiivisuutta tavoitellen, teknisistä ratkaisuista lähtien, tämä saattaa synnyttää joissakin ajatuksen, että niin se sitten tapahtuukin. Tämä on metodi, jonka tahdomme kyseenalaistaa. Sellaiset ilmiöt kuin äänestysaktiivisuus, kotipaikkaylpeys, demokratia, toimiva joukkoliikenne, harrastusmahdollisuudet ja ihmisten mielenterveys eivät ole erillisiä seikkoja eivätkä seurausta yksinomaan fyysisistä ja yhteiskunnallisista rakenteista.

Viime aikoina pinnalla ollut osallistava suunnittelu on esimerkki siitä, kuinka suunnittelunkin puolella on alettu ymmärtää, että kaupunkilaisten on mahdotonta sitoutua asuinpaikkaansa ja yhteiskuntaan, mikäli he ovat pelkkiä päätösten objekteja. Samalla osallistava suunnittelu kuitenkin painiskelee suurten vaikeuksien kanssa: kuinka osallistaa kansalaiset, jotka eivät jaksa raahautua kokouksiin, joiden mielestä heidän mielipiteellään ei ole väliä, joiden mielestä “ammattisuunnittelijat” tietävät paremmin, mitä juuri he haluavat. Skenaarioissa ei osallistavaa suunnittelua paljon mainittukaan.

Kaupunkilaisten kansalaisvaikuttajiksi kouliintuminen on hidas prosessi. Se vaatii panostusta paitsi kansalaisjärjestöiltä ja asukasyhdistyksiltä, myös yhteiskunnalta, kunnilta ja kaupungeilta. Lisäksi se vaatii suunnittelijoilta aitoa halua kuunnella ihmisten toiveita. Menee jonkin aikaa, ennen kuin ihmiset oppivat perustelemaan ratkaisut, joita he pitävät parhaina. Ihmisten perusteluita pitää myös kunnioittaa käytännön suunnittelussa. Mikäli asukasosallistumisen myötä kerätyt asukkaiden toiveet eivät heijastu käytännön päätöksentekoon – viittaamme pikaisena esimerkkinä Helsingin Paikallisagendaohjelman käsittelyyn – on aivan turhaa valittaa, että ihmisiä ei kiinnosta osallistua tai äänestää.

Se, mitä nyt mielestämme tarvitaankin, on toisaalta hallinnon kärsivällisyys, toisaalta kaupunkilaisten, etenkin nuorten kaupunkilaisten, rohkeus. Hallinnon pitää jaksaa panostaa osallistamiseen ja kuuntelemiseen ja luottaa siihen, että kaupunkilaiset tietävät itse, mikä heille on parhaaksi. Kaupunkilaisia ei voi yhdessä tai edes kymmenessä vuodessa opettaa oman elinympäristönsä suunnittelun täysivaltaisiksi osanottajiksi, mutta mikäli tämän vuoksi ajatus osallistavasta suunnittelusta hylätään epäonnistuneena, kyseessä on hätiköity johtopäätös.

Toinen, mitä peräänkuulutamme, on kaupunkilaisten rohkeus. Tämä koskee juuri sinua. Anna päättäjille palautetta, osallistu asukasiltoihin, uskalla esittää eriäviä mielipiteitä. Jos sinulla on aikaa katsoa televisiota, aikasi pitäisi riittää tähänkin. Kenenkään ei tarvitse olla aktiivinen koko ajan, mutta kun havaitset jotain sinua ärsyttävää, mieti miksi se ärsyttää sinua ja koeta sitten tehdä asialle jotain. Tule viimeiseen tilaisuuteemme 5. joulukuuta, ja verkostoidu jatkoilla. Ilman haaveilijoita ei ole utopioita, ja vaietut utopiat jäävät salaisuuksiksi, joita ei ehkä ikinä ollutkaan.

Parhaita otteita lukemistamme visioista, skenaarioista ja strategioista – näissä kaupungeissako me elämme vuonna 2020?

“Kaupungin koko elinvoima pitkällä tähtäimellä perustuu sen vaikutusalueen yritysten menestymiseen kansainvälisessä kilpailussa.” Helsingin kehityskuva 1995. Katse 2000-luvulle. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 1996.

“Keskusta on kaikkien helsinkiläisten olohuone ja monien palvelujen ainoa sijaintipaikka.” Helsingin kehityskuva 1995. Katse 2000-luvulle. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 1996.

“Avomerisyys on aika harvinaista suurkaupunkien joukossa ja se pitäisi tuoda esille.” Helsingin kehityskuva 1995. Katse 2000-luvulle. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 1996.

“Tavallaan olemme saman kysymyksen edessä kuin ensimmäisen teollisen vallankumouksen aikana: miten sopeudumme koneiden logiikkaan? Pahimmillaan ennustetaan perinteisen palkkatyön loppumista.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Yrittäminen ja menestyminen kilpailussa on koko koulutusjärjestelmässä läpitunkevana teemana. Koulutus on pitkälti kaupallistunut.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Julksisin varoin ylläpidetyt suuret kulttuuri-instituutiot kuten ooppera, sinfoniaorkesterit ja teatterit koetaan keskeisiksi osiksi kansallista kulttuuria ja siksi niiden ylläpitoon panostetaan.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Kun tiedollinen ja tekninen kehitys on laajentanut ihmisten valinnanmahdollisuuksia kaikilla elämänalueilla, tarjoavat elämänkatsomuksellisten ryhmien tavat ja säännöt ihmisille keinon hallita lukemattomia valintatilanteita, joihin he jatkuvasti joutuvat.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Hitaimmissakin seudullisen väestönkasvun skenaarioissa kasvu Helsingin seudulla ylittää vuonna 1996 vahvistetun taajamaseutukaavan väestösuunnitteen parilla prosentilla.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Suuria kysymyksiä, joita skenaarioissa on käsitelty, ovat talouskasvu ja kestävä kehitys, julkisen ja yksityisen sektorin työnjako, yhteiskunnallinen päätöksenteko, teknologinen kehitys, arvojen ja asenteiden muutokset, työn luonteen muuttuminen ja kansalaisten eriarvoistuminen.” Uusimaa 2020. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Uudenmaan liitto 1997.

“Sosiaali- ja kulttuuripainotukset kaupunkiutopioissa eivät ole olleet kovin voimakkaita, ei myöskään talous- ja politiikkautopioita ole paljon esitetty.” Jari Kaivo-oja: “Utopiat uusista metropoleista ja innovatiivisen kaupunkipolitiikan käytännön toteuttaminen: Mitä se edellyttää kaupunkisuunnittelulta ja elinkeinopolitiikaltä”.

“Keskustaan on sijoitettu lasten selviämisasema yhteistyössä sosiaalitoimen ja poliisin kanssa” Sohaisuja tulevaisuuteen – kiihdettä ja viihdettä nuorisotyöhön. Helsingin kaupunki nuorisoasiankeskus.

“Silti voidaan aiheellisesti arvella – kuten kansalaisten mielipiteissä tuli selvästi esille – että asuinympäristö, sosiaalinen ympäristö, maisemakuva ja lisääntyvä melu voivat muodostua viihtyisyyttä ja terveyttä haittaaviksi.” Pääkaupunkiseudun tulevaisuuskuva – PKS 2020. YTV 1999.

“Melualueet lisääntyvät; melualueilla asuvien määrä kasvaa.” Pääkaupunkiseudun tulevaisuuskuva – PKS 2020. YTV 1999.

“Täydennysrakentamisesta aiheutuva jatkuva muutos haittana alueen viihtyvyydelle.” Pääkaupunkiseudun tulevaisuuskuva – PKS 2020. YTV 1999.

“Monilla kaupunkien laita-alueilla raivoavat vandalismi ja rikollisuus, jotka aiheutuvat vallitsevasta urbaanista yksimuotoisesta elämäntavasta, joka eristää nämä alueet viemällä viiltä mahdollisuudet työpaikkoihin sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään.” Kaupunkien Eurooppa – Yhteisön toimet kaupunkiympäristössä. Euroopan komissio.

“Valinnat joita niiden (kaupunkien) on pakko tehdä saavuttaakseen parhaan mahdollisen kilpailukyvyn…pakottavat ne vähentämään muita, joskus hyvin tärkeitäkin menoja.” .” Kaupunkien Eurooppa – Yhteisön toimet kaupunkiympäristössä. Euroopan komissio.

“Euroopan unioni pitää ihmisten sijoittamista työmarkkinoille parhaimpana keinona estää sosiaalinen syrjäytyminen kaupungeissa.” .” Kaupunkien Eurooppa – Yhteisön toimet kaupunkiympäristössä. Euroopan komissio.

“Kaupungit ovat ensisijaisen tärkeitä tässä maailmanlaajuisessa kilpailussa, sillä ne ovat perinteisesti innovaation ja varallisuuden luomisen keskuksia.” .” Kaupunkien Eurooppa – Yhteisön toimet kaupunkiympäristössä. Euroopan komissio.

“Valtion tukema ja rahoittama uustuotanto suunnataan erityisesti pääkaupunkiseudulle, muihin kasvukeskuksiin sekä muille tarvealueille ja opiskelija-asuntohin.” Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 1999.

“Pääkaupunkiseudun tasapainoisia kehitysedellytyksiä sekä kansainvälistä vetovoimaa ja toimintakykyä vahvistetaan.” Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 1999.