MET: Tutkimuksen tavoitteista, haasteista ja ongelmista


Projektin nimestä


Mihin elämä tarttuu: Kasvit löytävät kasvualustan kallioseinämän pienistä epätasaisuuksista. Kaupunkielämä on vastaavasti riippuvainen fyysisen ympäristön rosoisuudesta, sopeista ja kulmauksista muodostuvista suojista. 2 KUVAA

Lähtökohtamme on, että modernilla arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla on taipumus “tappaa kaupunki”, koska siinä usein pistetään mutkat suoriksi ja arvostetaan pelkistettyä muotokieltä, jonka tyylikkyys nähdään tärkeämpänä kuin sen funktionaalisuus sosiaalisen elämän kannalta.

Projektin nimi on esimerkki siitä, miten ekologisia analogioita käytetään kuvaamaan ihmistodellisuutta. Analogia voi olla hedelmällinen tai harhaanjohtava. Yleensä kumpikin aspekti pitää paikkansa: Projektimme tapauksessa mielestämme on totta, että ympäristön fyysisten piirteiden hyvinkin hienovaraisella muokkaamisella saattaa olla ratkaiseva merkitys sosiaalisen vuorovaikutuksen, viihtyvyyden ja välillisesti ekologisen kestävyydenkin kannalta. Toisaalta ihminen on ennen kaikkea symbolinen eläin ja siksi ympäristön “rosoisuutta” ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Tärkeää on miten ympäristö koetaan ja tähän vaikuttaa vähintäänkin yhtä paljon arkkitehtuurin kieli kuin sen geometriset ominaisuudet sinänsä.

Fyysinen ja sosiaalinen


Lienee selvää, että fyysinen ympäristö vaikuttaa käyttäytymiseen, vaikka syy-seuraussuhde ei ole deterministinen. Fyysisellä ympäristöllä, niin kuin se symbolisesti välittyy käyttäjilleen, on konstitutiivinen merkitys sosiaaliselle todellisuudelle siinä mielessä, että sosiaaliset tilanteet osittain saavat merkityksensä ympäristön piirteiden kautta. Se on siis inhimillisen sosiaalisen todellisuuden rakennuspalikka siinä missä kielikin, mutta samoin kuin kieli asettamistaan rajoituksista huolimatta on ensisijaisesti sosiaalista vuorovaikutusta mahdollistava tekijä, fyysinen ympäristökin – symbolisesti tulkittuna – on vain toiminnan lähtökohta, jota ihminen luovasti käyttää materiaalina (sosiaalisessa) toiminnassaan. Fyysisen ympäristön vaikutuksista keskusteltaessa on ongelmallista väittää, että se yleensä muussa kuin aivan triviaalissa merkityksessä asettaisi yksiselitteisiä rajoituksia ihmisen toiminnalle. Ankeimmissakin lähiöissä saatetaan viihtyä, niissä syntyy sosiaalista toimintaa ja yhteisöllisyyttäkin. On kuitenkin selkeitä tutkimustuloksia, jotka osoittavat miten fyysisen ympäristön yksityiskohdat estävät tai helpottavat ihmisten kanssakäymistä ja viihtyvyyttä.

Empiriasta maailmankatsomukselliseen keskusteluun


Me menemme askeleen pidemmälle puolustaessamme perinteistä urbaania kaupunkirakentamista sosiaalisen vuorovaikutuksen, viihtyvyyden ja jopa ekologisen kestävyyden nimissä. Emme tyydy argumentoimaan, että asuntoryhmien pitää olla sen kokoisia, että toisiinsa tutustuvat naapurit mahtuvat yhden perheen olohuoneeseen tai ruokapöydän ääreen (vrt W. Whyte) tai että etupihojen optimileveys jossain kulttuuripiirissä sosiaalisen toimivuuden kannalta on 4 metriä, tai aukion maksimileveys aistien toiminnasta johtuen 30 metriä (vrt esim. Jan Gehl tai Chr. Alexander). Seuraamme muita kaupungin fyysisistä piirteistä kirjoittaneita ajattelijoita ja väitämme, että myös abstraktimmalla tasolla ja kaupunkirakenteen makrotasolla on hyvin paljon inhimilliseen käyttäytymiseen ja viihtyvyyteen vaikuttavia laadullisia piirteitä, joita varsinkaan modernissa kaupunkisuunnittelussa ei taloudellisista ja teknisistä syistä oteta riittävästi huomioon. Tällaiset väitteet eivät voi perustua ainoastaan empiirisiin tutkimustuloksiin, vaan nojaavat ensisijaisesti maailmankatsomukselliseen pohdintaan ja argumentaatioon. Pätevien vasta-argumenttien puuttuessa tällaisen keskustelun tulosten pitäisi kuitenkin ohjata suunnittelua.

Ongelmana on, että suunnittelijat ja päätöksentekijät eivät välttämättä katso asiakseen osallistua keskusteluun vaan viittaavat mieluummin suunnittelutradition ja poliittisten realiteettien asettamiin pakkoihin suunnittelun reunaehtoina.

Käsittääksemme ihanteemme on pitkälti sopusoinnussa fyysisen ympäristön ja käyttäjien arjen vuorovaikutusta käsittelevän ympäristöpsykologisen yms. kirjallisuuden esittämien opetusten kanssa. Kiteyttäen voisi sanoa, että visiossamme ensisijaisesti vaadimme ottamaan tämän olemassaolevan tiedon vakavasti kaupunkisuunnittelussa. Funktionalistisessa perinteessä välineelliset seikat (kuten liikenne) ovat saaneet päämääriä (kuten kaupunkielämää) tärkeämmän sijan. Ennen funktionalismia kaupunkisuunnittelu oli perinteistä ei-reflektiivisessä mielessä. Tähän ei ole paluuta, johtuen yhteiskunnallisesta kehityksestä: yhteiskunnallisten muutosten nopeudesta, niiden laajoista vaikutuksista, yhteiskunnan moniarvoistumisesta ja keskustelukulttuurin ja päätöksentekoprosessien kehittymisen takia. Näistä syistä on uskallettava keskustella arvoista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Vain sillä tavoin voidaan johdonmukaisesti tukea yhteiskunnallisia tavoitteita yhdyskuntasuunnittelullisin keinoin – ylläpitää politiikkaa mahdollisuutena ympäristössä, jota leimaa markkinatalouden leviäminen yhä yleispätevämmäksi päätöksentekomekanismiksi.

Voidaan tuottaa täysin erityyppisiä ympäristöjä eri aatteellisista lähtökohdista käsin tasapaksun ympäristön sijaan. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää myös tehdä selväksi mihin yleisesti hyväksytyt yleiset tavoitteet velvoittavat yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa. Tämä koskee varsinkin ns. kestävää kehitystä, jonka määritelmä sanatarkasti luettuna asettaa äärimmäisen tiukat rajat kaikelle suunnittelulle, mutta jonka sisältö käytännössä vesittyy niin, ettei se loppujen lopuksi tarkoita yhtään mitään. Yleensäkin olisi erittäin tärkeää kaupunkisuunnittelussa liikkua eri tasojen välillä, tarkastella toisaalta mitä yleiskaavan toteutuminen mahdollisesti tarkoittaa esimerkiksi uusien tieympäristöjen estetiikalle ja ns. ympäristöterveydelle, toisaalta miten tietyssä asunnossa asuvan elinpiiri liittyy laajempaan kaupunkirakenteeseen ja on riippuvainen sen ominaisuuksista (tai miten vaikkapa yhteisöllisyystavoitteet toteutuvat asuntotasolta kaupunkiseututasolle).

Keskeinen kaupunkisuunnittelun ongelma on kysymys siitä, miten toisaalta fyysinen suunnittelu ja toisaalta kaupungista tehtävä tutkimus sekä siitä käytävä keskustelu saataisiin kohtaamaan. Kaupunkirakennustaide on kokonaisvaltainen, jokseenkin paljon intuitioon ja taiteelliseen luomiskykyyn perustuva osaamisalue, joka lienee jossain määrin hauras ja haavoittuvainen siihen kohdistuvien ulkoisten paineiden alla. Arkkitehdit tuntuvat pelkäävän, että suunnitteluprosessin tiukka ohjaaminen hyvää tarkoittavien normien avulla johtaa hengettömään ja kuihtuneeseen miljööseen. Ongelmana on, ettei yhteiskunnallisia tavoitteita voida useinkaan suoraan kääntää suunnittelukielelle, koska hyvä ympäristö samalla toteuttaa monenlaisia tavoitteita ja liian konkreettiset suunnitteluohjeet eivät välttämättä takaa edes niillä tavoitellun rajatun tavoitteen toteutumista. Hyvä ympäristö voidaan aikaansaada vain jos suunnittelija tai pikemminkin kaikki suunnittelukoneistoon osallistuvat ovat omaksuneet tietynlaisen arvomaailman (sekä ainakin jollain tasolla ympäristöpsykologisen yms. kirjallisuuden opetukset), jolloin eri tavoitteet voidaan huomioida kokonaisvaltaisesti. Yhteiskunnallisten tavoitteiden ja yhdyskuntien fyysisten parannusprojektien kohtaamattomuus ilmenee mm. niin, että lähiöprojekteissa tavoitteita on toteutettu toisistaan erillään (Jalkanen et al. 1997:40). Tulos voi olla hyvä, mikäli taiteellinen intuitio osuu oikeaan, kuten voivat olla sellaiset suunnitelmat, joita laadittaessa käyttäjiltä ei ole kysytty mitään, mutta tällaista suunnittelumenettelyä tuskin voidaan puolustaa. Reflektiivisessä nyky-yhteiskunnassa eri toimijoiden on osattava kommunikoida ja eksplisiittisesti perustella omia tavoitteitaan.

Viihtyvyys, sosiaalinen toimivuus ja ekologinen kestävyys


Mitä tekemistä humaaneilla tavoitteilla sitten on ekologisen kestävyyden kanssä Loogisesti ei välttämättä mitään. Yhteiskunnallisessa todellisuudessa sen sijaan paljonkin.

Koska tutkimuksemme ja Lyyli-tutkimuskokonaisuus käsittelee ekologisen kestävyyden edistämisen mahdollisuuksia, painotamme kaupunkivisiossamme ja haastatteluissamme suoria keinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Yhtä tärkeää on kuitenkin tarkastella epäsuorempia syy-seuraussuhteita tai ekologisesti kestävän kehityksen yhteiskunnallisia puitteita.

Ensinnäkin ihmisen näkökulmasta mahdollisuus tiettyyn elämänlaatuun on elämän säilymisen mielekkyyden ehto. Tosin se, että elämä tällä hetkellä ei näyttäisi pystyvän tyydyttämään tätä ehtoa ei oikeuta meitä hävittämään elämän mahdollisuutta tulevilta sukupolvilta, jotka mahdollisesti muuten saisivat elää kymmeniätuhansiakin vuosia meidän jälkeemme (vrt kauhun tasapaino sotilaallisessa varustelussa).

Konkreettisemmin kuitenkin mitkään ympäristöargumentit eivät pure, ellei ihmisillä ole motivaatiota kuunnella niitä. Jotta ihminen käyttäytyisi vastuullisesti sosiaalisen ja fyysisen ympäristön pitää olla sellainen, että se tukee vastuunkantoa ja harmonista kehittymistä. Tiettyä yhteisöllisessä ympäristössä syntyvää sosiaalista kontrolliakin tarvitaan, ainakin kunnes maanpäällinen paratiisi arkkitehtien myötävaikutuksella on toteutunut! Se, että arkitehtuuri ainoastaan pystyy luomaan puitteet tällaiselle elämälle ei poista vastuuta tällaisten luomiselta. Juuri tästä syystä tarvittaisiin myös poikkitieteellistä ja yleisyhteiskunnallista keskustelua siitä miten esim. arkkitehtehtonisin keinoin tuetaan pedagogisten tavoitteiden toteutumista.

Teoreettinen ongelma: kaupunkilaisten mielipide


Kaupunkilaiset itse eivät yleensä tietoisesti koe suomalaisten kaupunkien epäurbaania sekavuutta ongelmana. Kritiikki kohdistuu esimerkiksi teollisen rakentamisen tuottamien talojen (julkisivujen) rumuuteen, ei niiden sijoittelun kautta aikaansaatuun pirstoutuneeseen tilanmuodostukseen. Yleensä ympäristöön kohdistuvia muutoksia, varsinkin tiivistämistä, päinvastoin vastustetaan, vaikka niillä pyrittäisiin kaupunkitilan eheyttämiseen. Tämä siitä huolimatta, että suomalaiset kaupunkiympäristöt eivät nykyisellään useinkaan tarjoa miellyttäviä urbaaneja kvaliteetteja kaupungin huonojen puolien vastapainoksi.

Kaupunkisuunnittelun ammattilaisten ja ympäristöstään kiinnostuneiden maallikoiden vuorovaikutusproblematiikkaa käsitellään eri yhteydessä. Tässä on kuitenkin huomattava, että kaupunkitilan merkitystä ei voida redusoida ihmisten esittämiin mielipiteisiin siitä. Katu- ja kaupunkitilan luonne on tärkeä esimerkki sellaisista ympäristön ominaisuuksista, jotka vaikuttavat ihmisiin sekä elämän puitteisiin tiedostamattomalla tavalla. Tavalliset ihmiset eivät yleensä pohdi mitä fyysisiä edellytyksiä on urbaanille katuelämälle, kuten kahviloille terasseineen, kohtauspaikoille ja spontaanille oheistoiminnalle. He eivät useimmiten ole tietoisia niistä tilallisista piirteistä, jotka sinänsä (ilman oheistoimintojakin) vaikuttavat kaupunkiympäristöjen viihtyvyyteen. Ihmiset eivät myöskään normaalisti reflektoi sitä, mitkä ovat jollain alueella ilmenevän tai alueelta puuttuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteishengen tilalliset edellytykset. Muutosvastaisuus johtunee toisaalta, ellei suoranaisesti mielikuvituksen puutteesta niin ainakin tilallisiin asioihin liittyvän hypoteettisen ajattelun vaikeudesta, toisaalta oikeutetusta epäluulosta suunnittelukoneistoa kohtaan.

Tutkimuksemme rajoitukset


Tätä tutkimusta ei voida nähdä varsinaisena akateemisena tutkimuksena, mm. siitä syystä, että asetetut kysymykset ovat kunnianhimossaan aivan eri luokkaa kuin voimavarat vastausten löytämiseksi niihin. Tavoite ei siksi ole ollut selvien vastausten antaminen, vaan enemmänkin hedelmällisten kysymysten keksiminen, keskustelun käynnistäminen ja keskustelu- ja vaikuttamisverkoston luominen.

Poikkitieteellisyyden (ja -“sfäärisyyden”) ongelmista ja asiantuntija/maallikkokommunikaation ongelmista


Arkkitehtuurista pystytään puhumaan ja argumentoimaan enemmän kuin mihin arkkitehdit yleensä suostuvat. Kuitenkin visuaalinen kommunikaatio on tärkeä apuväline ja keskusteluunkin pätee, ettei diskurssin ymmärtäminen ole aivan helppoa ilman kokemusta käytännön suunnittelusta tai ilman kosketusta siihen. Tilallinen säätely ja paikkoja luova tai muokkaava arkkitehtoninen ilmaisu on hienovaraista työtä, johon puuttuminen ulkoa esim. “ympäristöterveydellisiin” tai ekologisiin näkökulmiin viitaten voi tarkoittaa samaa luovuuden kohtalokasta kahlitsemista kuin monet olemassaolevat hyväätarkoittavat pikkutarkat tekniset määräykset urheilukenttien eksakteista mitoista tai pysäköinnin etäisyydestä ikkunoihin.

Ovatko kaikki mielipiteet esimerkiksi tiiveydestä, erityyppisten kaupunginosien ihanteellisesta luonteesta, rakennusmateriaaleista jne. yhtä päteviä? Tietävätkö asukkaat aina minkälainen ympäristö on heille itselleen paras, tai – sofistikoituneemmin – missä mielessä asukkaat tietävät tai eivät tiedä ja kuka arvioi missä mielessä he sen tietävät?

Tehtävänanto


Dodolta toivottiin innovatiivista tutkimusta, jossa pääpaino on uudessa lähestymistavassa ja keskusteluyhteyksien luominen eri toimijoiden välillä pikemmin kuin teoreettisessa kehittelyssä. Kirjallisuustutkimusta ei toivottu.

“Nuoren Lyylin” johtoryhmä on painottanut toisaalta
sitä, että myös harvemmin päätöksenteossa äänensä kuuluviin saaville ryhmille on annettava puheenvuoro tutkimuksessa, toisaalta kaikkein tärkeimmässä asemassa olevien toimijoiden eli päätöksentekijöiden ja suunnittelijoiden haastattelemista. Erityisesti asiantuntijoiden ja maallikkotoimijoiden, valtaapitävien ja kansalaisaktiivien, välisiä ristiriitoja on toivottu tuotavan esiin.

Tehtävänannon tulkinnasta


Tutkimussuunnitelma

Takaisin MET-vision sisällysluetteloon