Kolmanneksi on syytä kysyä, miksi kaupungin ja sen toimintojen jäsentämisessä olisi toimittava maisemarakenteen ehdoilla. Tekniset tai taloudelliset syyt eivät enää tänä päivänä velvoita optimoimaan maa-alan käyttöä. ”Hyvän” ja ”huonon” talonpaikan eroa ei ymmärretä eikä pidetä arvossa, koska pienilmastolliset tai maaperän aiheuttamat ongelmia pidetään marginaalitekijöinä, jotka voidaan korjata teknisillä apuvälineillä tai suuremmalla taloudellisella panostuksella. ”Maisemaan sopeutumista” ei pidetä mitattavana ominaisuutena, vaan mahdolliset ekologiset, esteettiset ja toiminnalliset ristiriidat arvioidaan tapauskohtaisesti ilman vertailukelpoista metodia. Maisemarakenteen huomioonottamiseen kestävässä kaupunkikehityksessä on ainakin seuraavia syitä:
Taloudellisuus ja toimivuus: Maisemarakenteen huomioiminen merkitsee yksinkertaisimmillaan sitä, että rakentaminen keskittyy alueille, jotka ovat perustamisoloiltaan ja pienilmastoltaan suotuisimmat. Samoin viheralueiden perustamisessa ja hoidossa lähdetään paikan ominaisuuksista: hedelmätarhaa ei perusteta kallion laelle eikä hiekkarantaa perusteta savipellolle. Edistyneemmässä ajattelussa luonnonvalon suunnalla ja määrällä sekä tuulensuojalla vaikutetaan rakennetun ympäristön viihtyisyyteen ja energiatalouteen. Syvällisemmin maisemarakenteen ja rakennetun ympäristön vuoropuhelusta syntyy hienosyinen kokonaisuus, joka ottaa huomioon esimerkiksi maaperän ominaisuudet, maiseman vesitalouden ja paikan luonnon- ja kulttuurihistorian.
Kaupunkikuvan/maisemakuvan mittakaava: Esteettisesti ja toiminnallisesti tasapainoisen kokonaisuuden luomiseksi on rakennetun ja rakentamattoman ympäristön muodon ja mittakaavan (morfologian) kommunikoitava tasapainoisesti keskenään. Sama koskee rakentamista olemassa olevaan ympäristöön. Eri syistä päädytään nykyään valitsemaan rakennushankkeen mittakaava sattumanvaraisesti ympäristöstä riippumatta. Tämä vaatii harmonisen (”kauniin”) lopputuloksen saavuttamiseksi koko lähiympäristön rakentamista uudelleen seuraamaan tulokkaan vaatimuksia (esimerkiksi moottoritien varsille luotu keinomaisema). Yleensä maiseman mittavaa uudelleenrakentamista mielekkäämpi ja kestävämpi vaihtoehto on välttää uuden ja vanhan rakenteen väkivaltaista kohtaamista.
Historiallinen perspektiivi: Kunkin alueen perinteinen rakentaminen seuraa usein maisemarakenteen asettamia ehtoja ja paikallisen kulttuurin tapoja sopeutua niihin. Tämän rakenteen seuraaminen ja vahvistaminen myös uudisrakentamisessa vahvistaa ja ylläpitää alueen luonnon- ja kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Parhaimmillaan tarve kehityksen nega-tii-viselle ohjailulle (rakennus- ja ympäristönsuojelu) voi vähetä ja suojeluun liittyvät ristiriidat lieventyä.
Ekologinen toimivuus: Alueen luonnollisen ekosysteemin huomioonottaminen turvaa ympäristön ekologisen toimivuuden ja johdonmukaisuuden. Tämä pätee niin ilmavirtojen kuin pinta- tai pohjavesien virtauksien huomioonottamiseen, kuin vaikkapa erilaisten luonto- ja asutustyyppien korrelaatioonkin. Konkreettinen esimerkki on viherväylien ja vesistöjen verkostojen yhdistäminen (vrt. TJALLINGII 1995, 106).
Paikallinen identiteetti: Maisemarakenne vaihtelee luonnonympäristön mukaan rakennuspaikasta ja alueelta toiseen. Kaupunkirakenteen sovittaminen makromaiseman luonteen muutoksiin luo rakennettuun ympäristöön vaihtelua, joka on sopusoinnussa rakentamattoman maiseman ominaisuuksien kanssa ja vahvistaa paikallista persoonallista identiteettiä.
Suunnittelun legitiimiys: Erityisesti Suomen maankäyttöä ohjailevan lainsäädännön keskeinen piirre on maanomistajan vahva asema. Tämän kielteisenä seurauksena kaiken maankäytön suunnittelun ongelma on maanomistajien tasapuolinen kohteleminen. Samaan aikaan törmätään kuitenkin jatkuvasti tilanteisiin, joissa esimerkiksi kulttuurihistoriallisista tai ympäristöllisistä syistä ei kahdelle maanomistajalle voida myöntää samaa rakennusoikeutta maa-alueen pinta-alaa tai rantaviivan pituutta kohden. Ratkaisuna turvaudutaan usein esimerkiksi kantatilatarkasteluun, jossa rakennusoikeus jaetaan tasan sovittuna rajavuotena (yleensä 1959 tai 1960, jolloin astui voimaan edellinen rakennuslaki) olemassa olleiden kantatilojen kesken. Maisemarakenteeseen perustuva maankäyttö on tapa turvata maanomistajien välinen tasa-puo-lisuus, samalla kun otetaan huomioon alueen maisemalliset erityispiirteet. Maisema-analyysin avulla voidaan etsiä perusteita entistä riippumattomammalle maankäytön ohjaukselle.