MET-visio: 1.7 Katu- ja kaupunkitila

Tilanmuodostuksella on ratkaiseva merkitys paikan hengen muodostumiselle. Katutilan muodostumiseen vaikuttavat kadun leveys, sen jäsentely (esim. puuistutukset), korttelin sulkeutuneisuuden aste ja talojen korkeusvaihtelu. Tämä koskee yhtä hyvin kylä- kuin kaupunkitilaa.

Kaupungissa pitää olla monenlaisia katu- ja kaupunkitiloja, mutta niiden tulee perustua jonkinlaiseen, jollain abstraktion tasolla havaittavaan säännönmukaisuuteen (vastakohtina toisaalta sekavuus, toisaalta ilmiselvä, yksitoikkoinen säännönmukaisuus). Hyvää ympäristöä voi tästä huolimatta yhtä hyvin luonnehtia kaaos ja vaikea orientoitavuus kuin selkeys – tässä suhteessa Kevin Lynchin Image of the City -teoksen tärkein anti ei mielestämme ole kaupunkirakenteen selkeyden korostamisen normissa (tämä voidaan kääntää päälaelleen: Bostonin keskeinen epäsymmetrisuudessaan orientoitavuutta hankaloittava puisto voidaan myös tulkita kaupungin kiehtovuutta lisäävänä elementtinä). Edellistä voidaan jopa pitää tavoitteena, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi keskiaikaisen kaupungin orgaanisesta kasvusta johtuvaa kompleksisuutta. Abstraktilla tasolla tällaisessakin ympäristössä on havaittavissa tietty, osittain kasvuprosessissa automaattisesti syntynyt, osittain rakentamisen kulttuuriperinteestä johtuva järjestys, joka helpottaa orientoitumista. Tällaisiin piirteisiin kuuluuvat edellisissä jaksoissa kuvattu hierarkkisuus, maiseman huomioonottaminen ja – mittakaavan osalta – pyrkimys kävelykaupungin synnyttämiseen. Verrattain ankara (jollain tasolla/jostain näkökulmasta havaittava) perusrakenteen säännönmukaisuus on säännöillä leikittelevän ja niitä (jossain mielessä) rikkovankin arkkitehtuurin edellytys. Suomalainen kaupunki kärsii tyypillisesti huonon tai olemattoman kokonaissuunnittelun seurauksena tällaisen säännönmukaisuuden puutteesta, joka ilmenee katutilojen sattumanvaraisena rajautumisena ja liiallisena avonaisuutena. Tämä aikaansaa pikemminkin kielteisen sekavuuden kuin myönteisen monimuotoisuuden vaikutelman. Sääntöjen puuttuessa mitkään esteettiset tehokeinot eivät pure.

Esimerkki Helsingistä:
Sen sijaan esimerkiksi Helsingin Hämeentiellä Sörnäisten mutkaa, “Kurvia”, keskustasta lähestyttäessä poikittain rinteeseen rakennetut lamellitalot tuottavat kaupunkirakenteeseen miellyttävää yllätyksellisyyttä juuri siksi, että sulkeutuneisuuden perussääntöä on muualla noudatettu.

Perinne, kliseet & “estetiikka ilman funktiota”

Aikaisemmissa jaksossa olemme kritisoineet modernia suunnittelua siitä, että siinä hierarkkisuuden sääntö, kävelijän näkökulma ja maisemarakenne taipuvat unohtumaan. Yllä todettiin vielä yhteenvedonomaisesti, että kokonaisvaltaisen suunnittelun puute on tuottanut epäurbaania kaupunkirakennetta, jota on vaikeaa tulkita mielekkäästi ja jolle on vaikeaa antaa kaupunkirakennustaiteeseen ja urbaaniin perintöön liittyviä merkityksiä. Puolustamme tässä (verrattain epäkiistanalaisesti) kantaa, jonka mukaan vanha kaupunkirakennustaide olisi löydettävä uudelleen sekä (huomattavasti kiistanalaisemmin) näkemystä, jonka mukaan perinnettä ei tällöin tulisi tulkita abstraktisti ja modernistisesti. Meillä ei ole sinänsä mitään kokeilevuutta ja kaupunkidiversiteettiä vastaan, mutta on tärkeää säilyttää side urbaaniin perinteeseen kaupungin perusrakenteessa ensinnäkin traditioon sisältyvien identiteettiä luovien merkitysten takia sinänsä sekä toiseksi siitä syystä, että modernistinen rakentaminen usein suoraan rikkoo mm. tässä kaupunkivisiossa lueteltuja hyvän rakentamisen kriteerejä vastaan. Yksi suuri vaara kaupunkirakenteellisella, kaupunkitilan muodostumiseen vaikuttavalla tasolla on itseisarvoinen karttaestetiikka, jossa suositaan sellaisia sommittelumuotoja, jotka joko eivät lainkaan näy katutasolla tai sitten tuottavat epäinhimillistä mittakaavaa. Edellisessä tapauksessa vaarana on, että tietty suunnitelma valitaan epärelevantin kriteerin (karttasommitelman eikä suunnitelmasta oikeasti seuraavan kaupunkiympäristön laadun) perusteella. Sikäli kuin sommitelma näkyy katukuvassa, mutta ei liity kaupunkirakentamisen perinteeseen eikä sisällä mitään kaupungin toimivuutta edistävää ominaisuutta, muoto voidaan tulkita kaupunkilaisia ympäristöstään vieraannuttavana “estetiikkana ilman funktiota”. Funktion ja muodon erottaminen toisistaan ei ole helppoa eikä aina perusteltuakaan. Kuitenkin on helppo hyväksyä perinteiset funktion kannalta irralliset koristeet, osittain arkkityyppisen vahvat ja yksinkertaiset, toisaalta rakennusperinteen hitaasti muokkaamat. Ongelmana on uusien usein epäinhimillisessä mittakaavassa toteutetut omituiset ja vieraa(nnuttava)t muodot, vaikka tällaisetkin ympäristöelementit saattavat joissain tapauksissa olla perusteltuja kaupungin monimuotoisuutta ja taiteellista ilmaisuvapauttakin ajatellen ja saattavat ajan kuluessa muodostua osaksi perinnettä. Ongelmana tänä päivänä on teollinen tuotanto ja aikaisempaan verrattuna suunnattomat voimavarat, jotka ovat aiheuttaneet katkoksen rakennusperinteeseen. Rajanveto toisaalta epäfunktionaalisen ja liian omituisen, toisaalta toiminnallisen ja riittävän helposti tulkittavan (muttei populistisen ja klišeisen) välillä ei ole helppoa. Uskaltaisimme väittää, että vanhoilla kulttuuriympäristöillä on suomalaisia kaupunkeja suurempi kyky “sulattaa” avantgardistisia elementtejä vieraannuttamatta kaupunkilaisia paikasta ja kaupungista. Suomalaisessa urbaanisti juurettomassa ympäristössä on erityisen tärkeää luoda perinteistä kaupunkirakennetta.

Vaikka siis “estetiikka ilman funktiota” tietyissä tapauksissa voi olla perusteltua, yleensä pitäisi miettiä mikä virka tai mitä erilaisia käyttötapoja viherkaistaleilla, aukioilla yms. on. Joskus näennäisesti toiminnallisia elementtejä käytetään pelkkinä esteettisinä virikkeinä, esimerkiksi kieltämällä pääsy nurmikoille tai pelkästään katsomiseen varatuille pihoille (vrt piha Helsingin Forumkorttelin Yrjönkäytävällä). Esteettisen sommittelun pitäisi yleensä jollain lailla kytkeytyä johonkin toiminta- tai ympäristön muokkaamismahdollisuuteen – “katso, mutta älä koske” -tilanteita olisi vältettävä. Japanilaiset puutarhat edustavat vältettävää miljöötyyppiä jaloimmillaan. Puro, jonka asukkaat tietävät melonnalle kelvottomaksi alempana olevan putkiosuuden seurauksena lienee vakuuttavampi esimerkki.

Umpikorttelien mutkattomuus urbaanin ympäristön elementteinä

Umpikorttelin rakennukset rajaavat selvästi eriluonteiset tilat toisistaan, tällaiset korttelit määrittelevät kadun ja pihan selkeimmällä mahdollisella tavalla. Keskikaupungin kaduilla syntyy siksi vahva vaikutelma kaupungin sisällä olemisesta, “être dans la rue, being in the street”. Tämä voidaan joskus kokea ahdistavanakin ja sulkeutunutta tunnelmaa on siksi kevennettävä mahdollisimman suurella monimuotoisuudella (sääntöjen säilymisen rajoissa) ja avaamalla siellä täällä avaria tai salaperäisiä näkymiä, varaamalla sopivankokoisia tiloja aukioille, puistikoille jne. (aukioiden optimileveytenä on esim. pidetty n. 30 m (Alexander, ks Gehl)) Näiden vaikuttavuus ja tilasarjojen rytmi perustuu juuri suljettuun perusrakenteeseen. Kaupunki tarvitsee avaruutta sekä toiminnallisesti että tehokkaan rakentamisen visuaalisena kontrastina. Avoimien tilojen pitää kuitenkin liittyä mielenkiintoisella tavalla rakennettuun ympäristöön tai luontoon. (Itse avara aluekin muodostuu usein ikäväksi. Urheilukenttäalueita ja ratapihoja voidaan jäsentää huoltorakennusten avulla ja puuistutuksin.)

Umpikorttelit eivät tietenkään ole ainoa tapa luoda katutilaa. Korttelit voivat olla enemmän tai vähemmän avonaisia ja katutila voidaan rajata ulkorakennuksin, muurein, pensasaidoin ja puuistutuksin. Vaikka funktionalismi äärimuodoissaan oli kaupunkivastainen, sen idea “taloista puistossa” voi skaalan toisena ääripäänä toimia hyvänä vastapainona keskikaupungin tiiveydelle, edellyttäen että pihasuunnitelma ja pihojen käyttö tukee alkuperäistä ideaa. (Huomattavan usein pihat on kuitenkin jaettu epämääräisin aitauksin tonteittain niin ikään sattumanvaraisesti sijoitettujen pysäköintialueiden hallitessa näkymiä. Lopullisesti kaupunki tuhoutuu kun uudet talotkin on sijoitettu sattumanvaraisesti ei vielä purettujen vanhojen talojen sekaan.) Katutilan avautuessa sen rajaamisen tärkeys korostuu. Mahdollisten aitojen esteettisyyteen, kadun ja tontin kommunikaatioon ja liikennejärjestelmän integrointiin yhdyskuntarakenteeseen on kiinnitettävä sitä enemmän huomiota mitä avonaisempi rakenne on. Esikaupunkialueella on jopa syytä huomauttaa niin perustavasta asiasta kuin tiepinnan ja tonttimaan samantasoisuudesta, johon ei uudessakaan rakentamisessa kiinnitetä sen enempää huomiota kuin turhien kaistaleiden välttämiseen tai esteettisiin aitauksiinkaan.

Keskustassa korttelit ovat yleensä umpinaisia ja pihat lähes täyteen rakennettuja. Sivummalla kantakaupungissa korttelirakenne ja pihat saattavat muuttua avonaisemmiksi, mutta vaikka talojen väliin voi paikoitellen jäädä aukkoja, kantakaupungin luonteeseen kuuluu katujen selkeä rajaus ja pihojen vastaava sulkeutuneisuus. Muunlaistakin tilanmuodostusta kaupungissa voi kuvitella, mutta tilatyypin on oltava jossain mielessä johdonmukaisesti toteutettu, jotta se olisi tulkittavissa ja sille voitaisiin antaa kaupunkimaisuuteen liittyviä merkityksiä. Helsingin kantakaupungissa miljöötyypin muutoksen voi huomata ydinkeskustasta ulospäin liikuttaessa: Stockmannin ja Sokoksen pienet korttelit ovat kokonaan rakennusten peittämiä, City-kortteli ja muut suuremmat ydinkeskustan korttelit suurimmaksi osaksi, Etu-Töölön korttelit tyypillisiä kantakaupunkimaisia umpikortteleita, joista osalla on avarat pihat, Taka-Töölön korttelit jo yleensä parista kulmasta avattuja, Meilahden koostuessa erillisistä lamellitaloista, jotka kuitenkin sijoittelunsa takia muodostavat selkeitä katutiloja.

Asema kaupunkirakenteessa määrää urbaaniuden asteen

Nyt kun jälleen halutaan suunnitella urbaanisti – myös esikaupunkeja – vaarana on, ettei osata ottaa kontekstia tarpeeksi huomioon, eikä tiedetä tarkalleen mitä halutaan. Rakennetaan yksi hyvin kantakaupunkimainen kortteli ja heti viereen (tai jopa korttelin sisään) vastapainoksi esikaupunkimaisia rivitaloja. Myös esikaupunkialueella voi esiintyä kaupunkimaisuutta, mutta ei sattumanvaraisesti vaan niin, että keskuksia suunnitellaan pikkukaupunkimaisiksi, periferisiä alueita “tapiolamaisiksi” ja niiden väliset alueet sijaintinsa perusteella enemmän tai vähemmän jompaakumpaa äärityyppiä muistuttaviksi. Ennen kuin ruvetaan suunnittelemaan uutta kaupunginosaa tai esikaupunkia olisi toisin sanoen tarkoin mietittävä mikä sen kaupunkirakenteellinen asema on ja miten uusi alue saattaa vaikuttaa olemassaolevan rakenteen luonteeseen riippuen siitä, millä periaattein uutta aluetta suunnitellaan. Tämä on visiomme keskeisimpiä teemoja; olemme sitä mieltä, että koko kaupunkia pitäisi suunnitella eritasoisina lähiympäristöinä, eli niin, että sopivan etäisyyden päässä on urbaaneja tihentymiä, mutta toisaalta myös viheralueita ja erityyppisiä miljöitä toisiinsa miellyttävästi ja ympäristön kannalta järkevästi liittäviä reittejä.

Kauppakeskuksista pikkukaupunkimaisiin urbaanitihentymiin

Nykyisestä kauppakeskuskonseptista voitaisiin säilyttää joitain piirteitä urbaanimpia, pikkukaupumkimaisempia keskuksia suunniteltaessa. Ilmasto-olomme takia on sinänsä perusteltua hakea ratkaisuja, joilla kaupanteko ja kaupungin käyttö sujuisi paremmin myös sateella ja kylmällä säällä. Katuelämän tappaminen siirtämällä kaiken toiminnan yritysten sisätiloihin on kuitenkin liian kova hinta hyötyihin nähden. Tiloja katettaessa olisi erityisen hyvin huolehdittava niiden julkisen luonteen säilymisestä sekä jatkuvuudesta suhteessa niiden ulkopuolisiin tiloihin ja ympäröivään kaupunkiin. Eräs mahdollinen ratkaisu olisi jatkuvien pylväskäytävien käyttö, jolloin olisi mahdollista kulkea kaupasta toiseen, vaikkapa lainattavien ostoskärryjen kanssa sääoloista riippumatta. Tällöin olisi kiinnitettävä erityistä huomiota itse arkkadien esteettiseen miellyttävyyteen.

Keskusten jalankulkijaystävälliset ja esteettiset julkisivut taipuvat saamaan seuralaisikseen ikävän näköisiä takapihoja. Kauppojen logistiikan vaatimat asvalttikentät voidaan kuitenkin piilottaa muurin tai muiden rakennusten taakse, tai voidaan tyytyä kaupan kannalta hieman vaivalloisempaan kantakaupunkimaiseen ratkaisuun, jossa tuotteita tuovat autot esim. aamuisin pysähtyvät kaupan eteen kadulle. Kyse on jossain määrin priorisoinnista: vaikka modernissa suunnittelussa on ehdottoman tärkeää huolehtia siitä, että esim. jäte- ja muun huollon ammattilaisilla on kohtuullisen mukavat ja turvallisiset työolot, ei voida lähteä siitä, että kaupan kannalta paras suunnitteluvaihtoehto automaattisesti muodostuu kaupunkisuunnittelun reunaehdoksi. “Toimivuus” ahtaan teknisessä mielessä muodostuu tässä laajemmassa mielessä hyvin toimivan urbaanin ympäristön vakavaksi uhkaksi. Usein kuitenkin ympäristön ulkonäköä voidaan parantaa toimivuuden kannalta merkityksemättömillä tai sitä hyvin vähän haittavilla toimenpiteillä, esim. kaventamalla asfalttikenttien sisäänajoaukkoja, yhdistämällä eri kiinteistöjen sisäänajoväyliä jne. kaupunkirakenteen pirstoutuneisuuden vähentämiseksi.

* * * (MIHIN?)

Tehostamisella voidaan keskenään ristiriitaisia asioita. Kuten yhteiskunnassa yleensäkin ongelmana on usein ristiriita teknisen rationaalisuuden ja pitkän tähtäimen kokonaishyödyn välillä. Teknisiä ongelmia on helppo muuttaa luvuiksi, kun taas inhimillisesti katsoen tärkeimpien tavoitteiden syy-yhteydet ovat liian monimutkaisia tai (pikemminkin?) toisiinsa kietoutuneita kvantifioitaviksi. Korvaamalla talonmiehen manuaalinen työ huoltoyhtiön koneistetulla aikaansaadaan taloudellisia säästöjä ainakin lyhyellä aikavälillä. Sen myötä kuitenkin sosiaalinen vuorovaikutus köyhtyy ja ympäristön laatu heikkenee.

Tilankäytön tehostamista on myös se, että tilasta muodostuu paikkoja, koska näin käyttäjät saavat niistä enemmän irti. Ympäristön laatu on valitettavasti romahtanut materiaalisen elintason kasvaessa. Materiaalisen kasvun edellyttämä rationalisointi ei ole perusteltua silloin kun se ympäristön laadun heikkenemisen seurauksena heikentää elämänlaatua. Auraus- ja muun huoltokaluston kokoa on rajoitettava niin, ettei sen tilavaatimukset estä inhimillisen mittakaavan noudattamista suunnittelussa. Polttoainerekkojen koon kasvun seurauksena joudutaan suurentamaan pihojen ajoyhteyksiä ja kaatamaan pihapiirien puita. Aurauskaluston paino ja sen viemä tila tekee mahdottomaksi Tapiolan kaltaisten puutarhakaupunkiympäristöihin sopivien kävelyteiden rakentamisen.


Orientoitavuus & kompleksisuus
(esim. leikkipaikat, korttelirakenne & reitit)

Takaisin MET-vision sisällysluetteloon