Kaupunkikokemus
Jokin vaikeasti täsmennettävä ja ydinkeskustassa vahvimmillaan oleva voima vetää kaupungissa puoleensa. Yleensä kaupungit ovat kehittyneet kaupallisen toiminnan ympärille. Kaupalliset palvelut ovat yhä muun toiminnan tukipilareita, mutta edes palvelutarjonta kokonaisuudessaan ei riitä selittämään kaupungin houkuttelevuutta. ”Se jokin” on puoliksi mystinen, urbaanin käsitteellä kuvattavasta kokonaisuudesta kumpuava voima, ilmapiiri, kaupungin henki.
Toimintamahdollisuuksien moninaisuus ja inhimillisestä toiminnasta saatavat virikkeet ovat joka tapauksessa kaupunkikokemukselle tärkeitä komponentteja. Vaikka palvelutarjonta luo ”materiaalisen” perustan kaupunkikokemukselle, tällaista kokemusta ei synny ilman fyysistä ympäristöä, joka on kaupunkimainen sekä toiminnallisessa että kokemuksellisessa mielessä. Erityisen tärkeitä ovat mahdollisuudet seurata inhimillistä toimintaa sekä osallistua siihen passiivisesti tai aktiivisesti. Jan Gehlin kuvaama ”elämä talojen välillä” muokkaa vahvasti koko kaupunkikokemustamme.
Suunnittelijalta vaaditaan kykyä ymmärtää miten kaupalliset palvelut ja muut kaupunkielämän tukipilarit, kuten työpaikat ja erilaiset instituutiot, saadaan toimimaan yhteen niin, että syntyy vilkasta ja monitasoista oheistoimintaa. Muun muassa tätä tarkoittaa kaupunkirakentamisen rakennuspalikoiden näkeminen niukkoina voimavaroina. Palvelukeskittymien suomia mahdollisuuksia ei saa tukahduttaa eristämällä tärkeitä toimintoja muusta elämästä irrallaan oleviin tiloihin.
Vaikka kaupalliset palvelut ovatkin tärkeitä kaupunkielämän kannalta, kaiken ei tarvitse nojata niiden varaan. Aikoinaan kaupunkien suuret tehtaat ja maaseudun ruukkiyhdyskunnat muodostivat omia urbaaneja mikrokosmoksia, joissa tuotanto oli elämän ja paikan yhteisöllisyyden perustana. Yliopistokampukset tarjoavat esimerkin siitä, että muunkinlainen toiminta kuin materiaalinen kulutus voi toimia kaupunkielämän polttopisteenä ja perustana sosiaaliselle vuorovaikutukselle, varsinkin kun ne sijaitsevat keskeisellä paikalla. Espoon Otaniemen kaltaiset kampukset voivat tosin olla joidenkin erityisryhmien paratiiseja ja alakulttuurien hedelmällisiä kasvualustoja, mutta ne havainnollistavat samalla miten toimintojen synergian potentiaalia hukataan, kun eristyneisyydestä ja rakennusten välisistä etäisyyksistä johtuen sosiaalinen vuorovaikutus on yksipuolista ja heikkoa.
Kaupunkikokemus lähellä kotia
Visiossamme korostamme lähiympäristöjen merkitystä. Ekologisesti on suotavaa vähentää liikennetarvetta. Sosiaalisesti on tärkeää, että ihmiset tuntevat olonsa kotoisaksi asuinalueellaan, että lähiympäristö on riittävän virikkeellinen eikä eristä asukkaita sosiaalisesti. Tämä koskee erityisesti lapsia, vanhuksia ja liikuntavammaisia, eli sellaisia väestönryhmiä, joiden on vaikea jatkuvasti liikkua käyttääkseen palveluita ja hankkiakseen kaupunkikokemuksia.
Kuvailemme lähemmin lähiympäristön piirteitä luvussa 4.
Kulttuurisesti monimuotoinen kaupunki kaikenikäisille
Varhaisnuoret ja teini-ikäiset kokevat vahvasti, ettei heillä ole paikkoja minne mennä. Samoin vanhukset kärsivät toimettomuudesta ja eristäytyneisyydestä. Heillä ei ole luontevia paikkoja, missä voisivat osallistua yhdyskunnan toimintaan. Alkoholistit ja muut kaupunkielämän ei-toivotut syrjäytyneet yksilöt viihtyvät sopivan vilkkailla kaduilla ja puistoissa, koska oleskelu näillä muodostaa heille viimeisen yhteyden mielekkääseen elämään, kaupunkilaisten muodostamaan yhteisöön. Kuvatut ongelmat eivät ole yksinomaan arkkitehtonisin keinoin ratkaistavissa, koska ongelmien ytimet ovat yhteiskunnallisia. Kuitenkin kaupunkisuunnittelu tarjoaa yhden välineen, jolla tarttua niihin.
Kaupunkiin pitäisi tietoisesti rakentaa kohtauspaikoista, toimintapisteistä ja olohuoneista muodostuvaa infrastruktuuria. Osittain tämä saadaan aikaan sijoittamalla nykyäänkin olemassaolevat toiminnot toisiinsa nähden järkevästi, mutta yhteiskunta voisi myös vahvemmin panostaa verstaita, lukusaleja, tietokoneita, saniteettitiloja ja kodikkaita istuma- tai leponurkkauksia sisältäviin tiloihin eri käyttäjäryhmille. Osa näistä voisi olla puolijulkisia tai puoliyksityisiä ja maksullisia mutta subventoituja käyttäjäryhmästä riippuen.
Osan tarpeesta voisi tyydyttää yksinkertaisesti sallimalla esim. koulujen osien, esim. oppilaiden kerhotilojen, käytön iltaisin. Mutta myös keskustassa pitäisi olla tiloja, joissa eri ikäiset voisivat viettää aikaa käyttämättä suuria määriä rahaa tai alkoholia.
Kaupunki prosessina
Voisiko kaupunkisuunnittelu olla joustavaa siinä mielessä, että se herkemmin reagoisi kaupunkikulttuurin uusiin ilmiöihin tarjoamalle kehitykselle fyysiset puitteet (ks Niko Lipsasen kaupunkiutopia): jos esimerkiksi katu rupeaa muodostumaan iltaelämän keskuksesksi, olisiko silloin mahdollista muokata ympäristöä toiminnalle sopivammaksi esimerkiksi jalkakäytäviä leventämällä? Tämä on ongelmallista, koska juuri tällainen kehitys muuttuu nopeasti, fyysinen ympäristön muokkaaminen ehdotetulla tavalla on siksi riskialtista (vaikka jalkakäytävien leventäminen raivaamalla autoilta tilaa onkin yhteensopivaa ekologisen kestävyyden kanssa) ja kallista, kaupunki ehkä näin tukisi yksityisyrittäjyyttä liikaa tai sattumanvaraisesti.
Jollain lailla olisi kuitenkin hyvä jos kaupunki muuttuisi herkemmin kaupunkilaisten ja käyttäjiensä näköiseksi. Tämä voisi edesauttaa kaupunosien kulttuurista (myönteistä) eriytymistä (ks Marja Aittamaan kaupunkiutopia) vastakohtana segregoitumiselle. Kaupungin hierarkkisesti rakentuva paikallisdemokratia saattaisi myös tukea kyseistä kehitystä.