MET-raportti: 2 Ekologisesti kestävän ja inhimillisesti hyvän kaupungin edellytyksistä

2.1 Mitä tarkoittaa ekologisesti kestävä kehitys?





Perusproblematiikka Lyyli-tutkimuksissa on ollut se, miten ympäristövaikutuksiltaan edullinen yhdyskuntarakenne ja liikennejärjestelmä toteutuisivat käytännössä. Lienee paikallaan myös pohtia kestävän kehityksen – usein oletettua moniselitteisempiä – avainkäsitteitä ja päämääriä. Jos eri toimijat ja tutkijat tarkoittavat ympäristöllä ja ympäristövaikutuksilla eri asioita, ongelmatkin mielletään eri tavoin ja niihin voidaan esittää keskenään ristiriitaisia ratkaisuja.



Ympäristöllä voidaan ensinnäkin tarkoittaa joko luonnonympäristöä tai ihmisen luomaa ympäristöä, toiseksi (luonnon)tieteellisesti kuvattavaa tai inhimillisesti koettavaa ympäristöä. Ympäristövaikutukset voivat tällöin kohdistua näihin ympäristökäsitteen ulottuvuuksiin joko paikallisesti tai globaalisti ja vaikutukset voidaan mahdollisesti tulkita kohdistuvan paitsi ympäristöön myös ihmisen psyykkiseen tai fyysiseen terveyteen. Lyyli-projektissa tärkeintä on nähdäksemme selvittää mahdollisuuksia paikallisella tasolla minimoida inhimillisen toiminnan maailmanlaajuisia haitallisia seurauksia luonnontieteellisesti kuvattavan ympäristön monimuotoisuudelle. Tätä pyrkimystä kuvaa tulkintamme mukaan myös ekologisen kestävyyden käsite.





  • Keskeisin ekologisen kestävyyden monista ulottuvuuksista on biodiversiteetin säilyminen, koska muiden ympäristöongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, eroosion ja ympäristömyrkkyjen aiheuttama haitta riippuu olennaisesti siitä, miten ne vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen.





  • Biodiversiteetin suojelu tarkoittaa, ettei harjoiteta sellaista toimintaa paikallisesti, joka pitkällä aikavälillä ja yleistettynä toimintatapana johtaa lajien sukupuuttoon ja ekosysteemien romahtamiseen.





  • Ekologisen kestävyyden käsitteeseen sisältyy periaate, jonka mukaan emme saa elää tulevien sukupolvien kustannuksella, vaan näille on taattava hyvät elinmahdollisuudet elintilan, puhtaan biosfäärin ja materiaalisten voimavarojen osalta.





  • Tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksien varjeleminen tarkoittaa, että:


        – tilankäytön kiihdyttämistä on hidastettava


        – uusiutumattomia raaka-aineresursseja ei saa käyttää loppuun


        – saasteiden pääsemistä ympäristöön on hillittävä





  • Usein ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys ymmärretään toistensa edellytyksinä. Näyttää siltä, että taloudellisen kestävyyden ja kehityksen sinänsä usein käytännössä ajatellaan edellyttävän tai jopa tarkoittavan taloudellista kasvua. Tämä on kuitenkin kiistanalainen näkemys.





  • Eräs käytännön kannalta merkittävä ero etenkin taloudellisen ja ekologisen kestävyyden tavoitteiden välillä on se, että taloudellisen kestävyyden (varsinkin kasvun) takaamiseksi lyhyellä tai keskipitkällä tähtäimellä on olemassa paljon vahvempia mekanismeja, organisaatioita ja toimijoita kuin yleisemmän, pidemmän aikavälin ja abstraktimpana näyttäytyvän hyvän, ekologisen kestävyyden, varmistamiseksi.



Luonnonympäristön priorisointi inhimillisesti koetun ympäristön edelle on perusteltu, koska loogisesti ei voida ajatella, että ihminen voisi fyysisesti ja henkisesti hyvin mikäli luonnon monimuotoisuus maailmanlaajuisesti romahtaisi. Sen sijaan luonto saattaisi kukoistaa ihmisen kärsiessäkin. Tästä loogisesta suhteesta ei voida tehdä normatiivisia johtopäätöksiä siitä, että ihmisen pitäisi alistua luonnolle tai etteikö ihmisen pitäisi tavoitella hyvinvointia (“kehitystä”).



Ekologisesti kestävää kehitystä ei voida nähdä ainoastaan suotavana tavoitteena muiden joukossa, vaan välttämättömänä ihmiskunnan hyvinvoinnille pitkällä aikavälillä ja siitä syystä reunaehtona muulle päätöksenteolle. Tätä perusasiaa ei useinkaan tehdä riittävän selväksi tutkimuksessa, suunnittelussa ja päätöksenteossa, joiden riippuvuuden milloin mistäkin ulkoa annetuista reunaehdoista ei pitäisi tehdä tyhjäksi “think global – act local” -periaatetta. Ellei ekologista kestävyyttä nähdä ihmisen hyvinvoinnin ehtona, ainoastaan huomioitavana seikkana, sorrutaan helposti lyhytnäköiseen ajatteluun, itsekkyyteen tai itsepetokseen.



Käsitteellisesti on tehtävä ero ekologisuuden ja ihmisten kokeman luontosuhteen (“eletyn ekologisuuden”) välillä. Jälkimmäisellä on oma itseisarvonsa kaupunkisuunnittelussa ja sillä voi myös olla välinearvoa varsinaisen ekologisuuden suhteen, jolla tässä siis ymmärretään globaalin biodiversiteetin vaalimista. Yleensä niillä on kuitenkin verrattain vähän tekemistä keskenään, tai ne ovat jopa ristiriidassa. Jälkimmäisestä saattaa olla kyse esimerkiksi silloin, kun luontosuhteeseen vedoten vastustetaan asuinalueiden tiivistämistä, mikä taas tietyissä tapauksissa on ekologisesti hyvinkin perusteltua. Argumentatiivisella tasolla ongelmana on, että usein käsitettä “ekologinen” käytetään viittaamaan molempiin ja annetaan siten ymmärtää, että kyse olisi samasta asiasta. Kaupungin “ekologisuuden” ja kaupunkilaisten luontosuhteen vaalimisen välistä monisyistä yhteyttä ei kuitenkaan voida ymmärtää, mikäli niiden käsitteellistä ja asiallista eroavaisuutta toisistaan ei tunnusteta.



 


2.2 Ekologista kestävyyttä lisäävien tavoitteiden yhteiskunnallinen toteutettavuus ja hyväksyttävyys



Lyyli-ohjelman kaltaisissa soveltavissa tutkimuksissa voidaan monet yhteiskunnalliset vaikuttavat tekijät ottaa annettuina, samoin monet tavoitteista, joista on päätetty poliittisesti tai joista voidaan olettaa vallitsevan laajaa yhteisymmärrystä. Voidaan siis lähteä “ekologisesta päästä” eli siitä, mitä ehtoja ekologisesti kestävä kehitys asettaa yhdyskuntasuunnittelulle, ja tarjota enemmän tai vähemmän teknisiä ratkaisuja siihen, miten kestävyyttä parannetaan muiden vallitsevien yhteiskunnallisten arvojen, päämäärien ja käytäntöjen kuitenkin jäädessä ennalleen. Voidaan myös sopeuttaa tekniset ratkaisut yhteiskunnallisessa prosessissa esiinnouseviin vaihtoehtoisiin poliittisiin valintoihin, ottamatta kantaa yhteiskunnan toimintatapaan tai laajemmalti yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.



Yhteiskunnallisten mekanismien ja intressiristiriitojen tuntemus saattaa kuitenkin olla hyödyksi myös teknisluontoisia tutkimuksia tehtäessä, koska tällaiset tekijät toisinaan vaikeasti hahmotettavalla mutta systemaattisellakin tavalla estävät sellaisinaan järkeviltä tuntuvien teknisten innovaatioiden soveltamista käytäntöön. Monissa tutkimuksissa hankkeen taustalla oleva yhteiskunnallinen näkemys tai muiden reunaehtojen julkilausuminen olisi hyödyksi, jotta vältyttäisiin vallitsevien käytäntöjen epäkriittiseltä hyväksymiseltä tutkimuksen ehdoiksi.



Vaikka tieteen arvoneutraalisuuden säilyttämiseksi ei yleensä oteta kantaa eri arvojen tärkeysjärjestystä koskeviin kysymyksiin, olennainen tutkimuksissa esitettyihin ratkaisuihin vaikuttava seikka on joka tapauksessa se, mitkä tekijät oletetaan tutkimuksissa annetuiksi ja mihin tekijöihin yritetään puuttua. Oletetaanko esimerkiksi henkilöautoliikenteen tai kaupan yksiköiden kasvun olevan yhteiskunnallisen ohjauksen ulottumattomissa, jolloin esitettyjen teknisten toimenpiteiden tehtäväksi jää ainoastaan haittojen lieventäminen? Vai koetaanko nämä haitat niin merkittäviksi, että tulee etsiä keinoja juuri näiden kehityskulkujen estämiseen?



Omassa tutkimuksessamme emme ole voineet paneutua kysymyksenasettelumme kannalta relevantin yhteiskunnallisen tiedon (esim. hallitsevaa asenneilmastoa, yhteiskuntarakennetta tai tilankäytön sosiaalipsykologiaa koskevan) laajamittaiseen hankintaan. Olemme kuitenkin huomioineet yhteiskunnallisen kehityksen merkityksen yhteiskunnallisten trendien koosteella ja kysymällä haastateltavilta näiden trendien merkityksestä kaupunkisuunnittelun kannalta. Lisäksi yritämme muotoilla peruslähtökohdiltaan yleisesti hyväksyttävän arvopohjan, jonka valossa vallitsevia käsityksiä suunnittelussa huomioitavien tarpeiden tärkeysjärjestyksestä voidaan kyseenalaistaa. Eräät ekologisen kestävyyden kannalta ongelmalliset tavoitteet, kuten pysäköintinormi tai liikenteen sujuvuus, ovat muodostuneet suunnittelun reunaehdoiksi. Ne vaikuttavat silti yleisesti omaksuttuihin arvoihin suhteutettuina toisarvoisilta silloin kun ne joutuvat ristiriitaan asuinalueiden vihreyttä, virikkeellisyyttä, eri ikäryhmien toimintamahdollisuuksia ja sosiaalista vuorovaikutusta välittömästi edistävien tavoitteiden kanssa.



Voidaan tietysti kysyä, pystytäänkö keksimään niin onnistuneita teknisiä ratkaisuja, että ne riittävät ekologisen kestävyyden takaamiseksi vallitsevien elämäntapojen puitteissa. Lisäksi tällaiset arkikäytäntöjä vaatimattomastikin muuttavat taoimenpiteet saattavat heijastua ihmisten asenteisiin ja siten edesauttaa pidemmällekin menevien muutosten onnistumista tulevaisuudessa. Voidaan kuitenkin kysyä tulisiko näiden maltillisten keinojen lisäksi edistää myös “kulttuurisesta päästä” lähteviä uudistuksia, jotka eivät ole toteuttamiskelpoisia ilman uusien elämäntavallisten mallien ja niitä tukevien (tai näiden kautta edistettävien) arvojen omaksumista.



Mihin elämä tarttuu -tutkimuksessa pyrimme kaupunkivisiossamme ja yhteenvedossamme yhteiskunnallisesta kehityksestä hahmottamaan uusia yhdyskuntasuunnittelullisin keinoin tuettavia elämäntapoja ja arvoja. Emme tyydy kysymään mitä poliitikot tai muut toimijat olisivat halukkaita nielemään tässä ja nyt, vaan pohdimme sitä, mitkä piilevät tai orastavat arvot ja elämäntavat estävät tai mahdollistavat kestävän kehityksen kannalta tärkeiksi koettujen muutosten aikaansaamisen. Uskomme, että yksityisautoilun vähentäminen, kulutuksen painopisteen muuttaminen, energiansäästö ynnä muut ekologiseen kestävyyteen liitettävät tavoitteeet edellyttävät korvaavien elämänlaatua edistävien tekijöiden löytämistä motivoimaan yksittäisiä toimijoita lainsäädännöllisiä ja taloudellisia ohjausinsentiivejä perustavammalla tasolla.



Paikallisen identiteetin vahvistaminen, mielekkään toiminnan ja itsensä toteuttamisen mahdollistaminen kodin ja työpaikkojen läheisyydessä sekä – riittävän vivahteikkaasti ymmärretyn – yhteisöllisyyden savuttaminen ovat tavoitteita, joiden toteutuminen saattaisi avata mahdollisuuksia liikennetarpeen vähenemiseen, kulutuksen muuttamiseen sekä energiansäästöön. Samalla ne tarjoaisivat lääkkeen yhteiskuntamme keskeisiin sosiaalisiin ongelmiin, kuten lisääntyneeseen yksinäisyyteen ja henkiseen pahoinvointiin sekä sosiaalisen kontrollin puutteesta seuranneeseen ilkivaltaan, väkivaltaan ja turvattomuuteen. Yhdyskuntasuunnittelun keinoin olisi luotava eri ryhmille mielekästä tekemistä tarjoavia, oleskeluun houkuttelevia ja sosiaalista vuorovaikutusta edistäviä paikkoja riittävän lähelle ihmisten koteja ja työpaikkoja. Erilaisten, niin mikro- kuin makrotasoisten paikkojen on pidettävä sisällään eriasteista sosiaalista vuorovaikutusta mahdollistavaa tilaa.



 


2.3 Suunnittelun arvosidonnaisuus ja vuorovaikutteisuus



Yhdyskunta- ja liikennesuunnittelussa on tieteellis-teknisiä aineksia ja osittain yhteisymmärrykseen perustuva arvopohja, mutta kaikkiin ratkaisuihin sisältyy myös eri yhteiskunnallisten toimijoiden arvo- ja etunäkökulmasta ei-neutraaleja seurauksia. Vaikka suunnittelun tarkoituksena yleensä on löytää keinot poliittisten päätösten toteuttamiselle, itse suunnitteluprosessiakaan ei voida pitää poliittisesti neutraalina. Siinä saatetaan tehdä ratkaisuja, jotka jostain näkökulmasta ovat niin merkittäviä, että ne vaatisivat tietoisen demokraattisen poliittisen valinnan. Jo se, mitkä kysymykset ovat riittävän tärkeitä päästäkseen poliittiselle agendalle on luonteeltaan poliittinen asia. Suunnittelun poliittisuus usein kuitenkin yritetään tiedostamatta peittää ylläpitämällä tieteellisyyden sädekehää myös selkeästi arvosidonnaisen toiminnan ympärillä.



Nyttemmin vahvasti esille noussut vuorovaikutteisuuden vaatimus perustunee suunnittelun poliittisuuden ja siitä seuraavan yhteisymmärryksen rakentamisen tai ainakin eri näkemysten ymmärtämisen tarpeen tunnustamiseen. Koska nimittäin poliittisia valintoja kuitenkin tehdään myös käytännön suunnittelussa eikä ainoastaan edustuksellista demokratiaa toteuttavissa elimissä, nähdään demokratian kannalta järkevänä, että ryhmät, joita päätökset koskevat ovat edustettuina suunnitteluprosessissa. Lisäksi on ymmärretty, että suunnittelun monenkirjavien ehtojen ja vaikutusten vuoksi suunnittelijoiden asiantuntemus harvoin on riittävän kattava ilman paikallisten toimijoiden tiedon ja näkökulman osittaista omaksumista.



Yhteiskunnassamme laajalti hyväksyttyjen yleisten tavoitteiden ohessa on suppeampiin piireihin rajoittuvaa, yhteiseen tietoon, kieleen ja elämänmuotoon perustuvaa yhteisymmärrystä. Ongelmana on, että tietyt asiantuntijoiden ja valtaapitävien ylläpitämät diskurssit ja niihin perustuva yhteisymmärrys tavallaan jo määritelmän kautta muodostuvat hegemonisiksi. Vaikka nämä diskurssit pitävätkin sisällään yleispätevää ja yleishyödyllistä tietoa, ne kuitenkin samalla marginalisoivat toisiin elämänmuotoihin kytkeytyvän tiedon ja tukevat tiettyjä intressejä muiden kustannuksella. Vaikka mahdollisimman pätevän tiedon ja argumentaation käyttö edistää väkivallatonta yhteisymmärryksen muodostumista yhteiskunnassa, kaikilla ryhmillä ei ole tasavertaisia voimavaroja omien näkemystensä diskursiiviseen puolustamiseen. Siksi on tärkeää, että luodaan rakenteita ja käytäntöjä, joiden kautta asiantuntijat, järjestötoimijat ja poliitikot ottavat huomioon myös heikkojen ryhmien näkökulmia, ja että yhteiskunnassa aktiivisesti edistetään eri ryhmien mahdollisuuksia puolustaa omia kantojaan. Suunnittelijan ohjaama vuorovaikutusprosessi toimii, jos osallistuvilta ryhmiltä oikeasti opitaan suunnitteluun vaikuttavia asioita ja ryhmät samalla sitoutuvat prosessissa muotoutuviin päämääriin.



Jotta vuorovaikutteisuus olisi rehellistä ja sen puitteissa tapahtuva kommunikaatio hedelmällistä, on tärkeää, että suunnittelun arvopohja lausutaan julki ja suunnitteluun osallistuvat toimijat pyrkivät tekemään omat sitoumuksensa ja tavoitteensa itselleen selviksi. Julkilausuttavat tai itselleen eksplikoitavat arvot koskevat toisaalta suunnitteluprofession tai muun toimijan edustaman ryhmän, toisaalta toimijoiden henkilökohtaisia tavoitteita.



 


2.4 Ekologisten ja sosiaalisten tavoitteiden yhteensovittamisen mahdollisuuksista



Vaikka ihmisten arvot eivät muutu vain ulkoisten olojen, varsinkaan pelkästään fyysisten olojen muuttuessa, fyysinen ympäristö (mukaan lukien liikennejärjestelmä) voi vahvasti tukea sellaisen elämäntavan ja jopa sellaisten arvojen kehittymistä, joiden omaksumiselle jo ennestään on olemassa jonkinlainen valmius. Tällainen kehitys olisi suotava, koska ekologisen kestävyyden vaatimus asettaa kulutuksen muodoille rajoja samalla kun yhteiskuntamme, kulttuurimme ja elämänsisältömme kuitenkin melko pitkälti rakentuvat materiaalisesti orientoituneen kulutuksen varaan. Syvälle juurtuneista käytännöistä ja ihanteista ei voida kädenkäänteessä irtaantua vain sitoutumalla ajatuksen tasolla johonkin abstraktiin periaatteeseen. Koska kuitenkin on syytä epäillä, etteivät nykyiset tekno- ja talousjärjestelmän tuottamat ratkaisut aina vastaa useimpien ihmisten perimmäisiä arvoja, on sekä mahdollista että tärkeää löytää uusia suunnitteluratkaisuja, jotka konkreettisella tasolla samalla myötävaikuttavat elämänlaadun paranemiseen ja ekologisen kestävyyden kannalta epäsuotuisista liikkumis- ja kulutustottumuksista vapautumiseen.



Muutoksilla on pyrittävä siihen, että nyky-yhteiskunnassa kasaantuneita ongelmia lievitetään ja vähemmälle huomiolle jääneitä, mutta arvokkaiksi tunnustettuja kulttuurisia arvoja elvytetään. Ehdottomien kieltojen sijaan on tuotettava useampia mahdollisuuksia yksilöille tehdä ympäristön kannalta oikeita elämäntapaan liittyviä valintoja ja kannustettava kestäviin ratkaisuihin. Tämä voidaan tehdä sisäistämällä nyt ulkoistettujen ympäristöhaittojen hinta sellaisiin elämänmalleihin, jotka yleistettyinä ovat ympäristölle tuhoisia. Päätöksenteossa ja suunnittelussa on oivallettava orastavissa trendeissä piilevät mahdollisuudet, eikä tyydyttävä passiiviseen kehitykseen mukautumiseen. Yhteiskunnan tasolla pitää tehdä sellaisia valintoja, jotka sallivat samalla sekä ekologisesti kestävän että inhimillisesti hyvän elämäntavan; mitään välttämätöntä harmoniaa ihmisen hyvän ja ympäristön hyvän välillä ei ole.



On tunnetusti helpompaa sopia siitä, mitkä ongelmat pitäisi poistaa kuin löytää kaikkien kannattamia tavoiteltavia ihanteita. Siksi lähdemmekin yleisesti tunnistetuista ongelmista muotoillessamme arvopohjaa suunnittelulle. Ensinnäkin tietynasteinen, yksilöiden säädeltävissä oleva yhteisöllisyys, on sikäli perusteltu tavoite, että sen saavuttaminen lievittää monia kaupunkiemme polttavimmista ongelmista, kuten yksinäisyyttä, juurettomuutta ja sosiaalisen kontrollin puutetta. Arvokasta on sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen, ei sen maksimoiminen, sillä myös yksityisyyden ja anonyymiydenkin mahdollisuus ovat kaupunkielämän arvokkaita ominaisuuksia. Toiseksi paikallisen identiteetin rakentaminen, joka liittyy tietynasteiseen yhteisöllisyyteen, on ihmiselle tärkeää siinä missä identifioituminen muillakin ympäristön ja elämän tasoilla. Arkisen ympäristön osalta tämä ei toteudu jos pitää omaa asuinpaikkaansa pelkkänä väliaikaisena lokerona, jossa voi syödä, nukkua ja katsoa televisiota. Kolmas tavoite, joka olemassa olevat ongelmat huomioon ottaen lienee yleisesti hyväksyttävä, on eri ikä-, sosiaalisten- ja kulttuuristen ryhmien toimintamahdollisuuksien edistäminen arkisissa paikoissa, joihin ei liity pitkiä kuljetuksia eikä korkeita sisäänpääsymaksuja.



Varsinkin lapsille, pienten lasten vanhemmille, liikuntarajoitteisille ja vanhuksille, joille suurten etäisyyksien taittamisen pakko tuottaa hankaluuksia, lähiympäristön toimivuus ja virikkeellisyys on erityisen tärkeää. Suunnitteluperiaatteita ohjaavien arvojen tärkeysjärjestys on arvioitava uudelleen olemassa olevien ongelmien lievittämiseksi. Kaupunkivisiossamme tarkemmin kuvailtu urbaani kaupunkisuunnittelu on väline tähän, mutta alustavasti voidaan sanoa, että tila on erittäin niukka voimavara paitsi ekologisen kestävyyden näkökulmasta myös ihmisen aisteista riippuvaisten sosiaalisten etäisyyksien kannalta. Tämän johdosta normaali liikenteen tarpeista lähtevä katujen, pihojen, pysäköintialueiden ym. tilojen mitoitus on vähintäänkin jännitteisessä suhteessa ihmisen ehdoilla tapahtuvan suunnittelun kanssa.



Osasyy vaikeuksiin on maassamme sekä suunnittelijoiden että asukkaiden keskuudessa vallitseva perinteinen ja vieläkin voimakkaasti elävä ihanne väljästä luonnonläheisestä rakentamisesta. Tästä perinteestä johtuen ja vuosikymmeniä vallinneen ympäristön tuhoamisvimmasta kertyneiden huonojen kokemusten takia on asukkailla kehittynyt reviirinsuojeluvaisto, joka usein tekee lähes mahdottomaksi kehittää kaupunkia prosessinomaisesti vanhaa rakennetta täydentäen. Tämän sijasta ollaan asukaskasvun paineessa pakotettuja rakentamaan epäekologisesti neitseelliseen maastoon. Yhdyskuntasuunnittelun ongelma ei mielestämme kuitenkaan ole se, miten aikaansaataisiin kompromissi toisaalta ekologisen (sekä taloudellisen) tehokkuuden ja toisaalta viihtyvyyden välillä, vaan se, miten luoda synteesi, joka tuottaisi samalla entistäkin tehokkaampaa urbaania rakennetta ja – ympäristöä säästäen – entistä viihtyisämpää sekä sosiaalisesti toimivampaa kaupunkiympäristöä.



* * *



Näkemyksemme ympäristö- ja ihmisystävällisestä kaupunkisuunnittelusta on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Huomion kiinnittäminen hieman eri seikkoihin ja painotusten muuttaminen saattaisi tuottaa hyvinkin erilaisen yhdyskuntasuunnittelullisen ohjelman. Sen myöntäminen, että on mahdollista muotoilla vaihtoehtoisia perusteltuja kantoja on kuitenkin eri asia kuin väittää, että mikä tahansa kanta on yhtä hyvin, silloin kun ei ole kyse puhtaasta empiiriseen tosiasiaan liittyvästä väitteestä. Eri kannat voivat olla vaihtelevassa määrin persteltuja ja nojautua toisaalta itsekkäisiin tai lyhyen tähtäimen etuihin, toisaalta yhteisesti jaettuihin perusarvoihin. Demokratiassa voidaan perusteluitta äänestää oman kannan puolesta, mutta tutkimuskontekstissa oikeaa ratkaisua on lähestyttävä argumentoimalla. – Tärkeintä näkemyksessämme omasta mielestämme on ensinnäkin maailmanlaajuisen ympäristöuhkan painottaminen ja toiseksi yleiseen mielipiteeseen tai suunnittelukäytäntöön nojautuvien, mutta vaikeasti perusteltavien kaupunkisuunnitteluperiaatteiden kyseenalaistaminen nostamalla esiin hyvään elämään liittyviä perusarvoja. Poliittiset erimielisyydet, varsinkin ympäristöongelmaan liittyvät, johtuvat hyvinkin suuressa määrin siitä, että eri keskustelijat mieltävät ongelmien olemassaolon eri tasoilla.