Tästä maaliskuun kirjoituksiin.
Bamako 22.2.2005 |
Saippuaa Sienessä |
Terveisiä Sienen kylästä Sanankorobasta! Olin siellä alkuviikosta pari päivää hämmästelemässä saippuanvalmistusta ja pääsemässä oikeaan kylätunnelmaan.
Matkan tarkoituksena oli pitää Sienen kylän Sinsibere-yhdistyksessä kahden päivän mittainen saippuakoulutus. Mukana matkassa olivat Sinsiberen työntekijä Aminata ja jatropha-saippuan valmistusniksit tunteva Sory. Tärkeitä kouluttajia olivat myös kolme Molobalan kylässä pitkään saippuaa tehnyttä naista, jotka tulivat Sieneen jakamaan kokemuksiaan.
”Eikö me ikinä olla perillä”
Olin ehkä vähän turhankin innokkaasti lähdössä matkaan maanantai-iltapäivänä tasan kolmelta, niin kuin Amin ja Soryn kanssa oli sovittu. Ajattelin, että olisimme perillä jo ennen pimeää, mikä olisi hauskaa ja helpottaisi ihmisiin ja kylään tutustumista. Edellisiltä kyläretkiltä minun olisi kuitenkin pitänyt muistaa, että yön yli kestäville matkoille lähteminen kestää aina tunteja.
Ami ja Sory tulivat hakemaan minua vähän ennen neljää ja suuntasimme toimistolle. Siellä meitä odotti pihalle koottu läjä mukaan otettavia tavaroita, mutta silti vietimme seuraavat puolitoistatuntia keräillen kokoon kaikenlaista ehkä tarpeelliseksi osoittautuvaa roinaa. Kaikki toimistolla töissä olleet kävivät vuorotellen puistelemassa päätään ja toteamassa, että kyllä taas tavaramäärästä huomaa, että Sinsibere on lähdössä kentälle. Mikään muu projekti ei kuulemma tarvitse niin hirveää tavaramäärää. (Juttu ei kyllä pidä paikkaansa, sillä eilen kun aurinko- ja tuuliryhmä lähti viikoksi pystyttämään tuulimyllyä, heidän piti lähteä kahdella autolla, kun tavarat eivät mahtuneet yhden lava-auton kyytiin.) Lopulta Sinsiberen sängyt, patjat, saippuamuotit, ämpärit, vesikanisterit, moskiittoverkot, kattilat, kahvipannut, reput, laukut ja ruokasäkit saatiin tungettua MFC:n vanhan neliveto-toyotan lavalle ja pääsisimme matkaan.
Pysähdyimme vielä kaupassa ostamassa minulle vettä ja hätävaraksi tonnikalaa ja keksejä. Niitä voisi ehkä syödä, jos raukka eurooppalainen vatsani esittäisi protesteja sieneläisestä ruuasta. Sitten käytiin hakemassa bensaa Total-bensa-asemalta ja pysähdyttiin ostamaan leipää ja Sorylle tupakkaa.
Suurimmat ostokset tehtiin kuitenkin kaupungin rajalla olevalla tarkastuspisteellä. Kaikilla Bamakosta ulos johtavilla teillä on tarkastuspiste, jolla rekkojen kuljettama rahti tullataan. Puomin takia muunkin liikenteen on pysähdyttävä. Niinpä näille tarkastuspisteille on syntynyt markkinapaikkoja, joilta voi ostaa mitä tahansa syötävää keitetyistä munista mehujääpusseihin ja ananaksen siivuista täytettyihin leipiin.
Amin kanssa kävimme ostamassa suuren lihakimpaleen ruuaksi seuraavan päivän koulutukseen. Koska aloimme olla nälissämme, ostimme myös ison sanomalehteen käärityn paketin lämpimiä lihan paloja syötäväksi autossa. Sillä välin Bengaly oli hankkinut fru fruksi kutsuttuja pieniä rasvassa paistettuja papujauhoista tehtyjä leipäsiä ja Sory pussillisen appelsiineja. Niinpä meillä oli kätevä take away -ateria mukanamme.
Matkan ensimmäinen kohde oli Molobalan kylä, josta ne kolme saippuanvalmistukseen erikoistunutta naista haettiin. Tiesin, että yksi tädeistä olisi hyvä tuttuni edelliseltä vierailulta, joten kertasin bambara-sanastostani, mitä kuuluisi sanoa. ”I ni fama” eli onpa kauan siitä kun viimeksi tapasimme toimi toivotusti ja vastaanottokomitea naureskeli hyväksyvästi.
Jatkoimme matkaa nyt aika ahtaaksi käyneessä autossa. Minä istuin etupenkillä Soryn ja Bengalin välissä. Takapenkille ahtautuivat Ami, kaikki kolme molobalailaista naista, sekä yhden naisen ehkä puolivuotias vauva. Palasimme ensin vähän matkaa kaupunkiin päin ja sitten käännyimme Niger-joen varressa oleviin Sienen ja Banco-couran kyliin vievälle tielle.
Tie oli nyt muistini mukaan paljon huonommassa kunnossa kuin viimeksi. Monissa kohdin Bengaly ohjasi auton tien sivuun, koska syvät hiekkaan painautuneet urat vaikeuttivat ajamista. Varotoimenpiteistä huolimatta ehkä puolessa välissä matkaa auto juuttui hiekkaan. Nelivedosta ei ollut paljon apua, kun auto oli korkeaa pohjaansa myöten hiekassa ja pyörät pyörivät tyhjää.
Pimeys oli jo laskeutunut, harmattan tuuli puhalsi viilentävästi ja eväänämme oli iso kasa fru fruta ja keksejä, joten tien poskessa odottelu ei ollut ollenkaan tuskaisaa. Me viisi naista saimmekin sitten seurata, kuinka Sory ja Bengaly kerta toisensa jälkeen nostivat auton tunkille, laittoivat kiviä ja puukalikoita renkaiden alle, ottivat pohjan alta hiekkaa, laskivat auton ja koettivat varovaisesti saada sen liikkeelle. Puolentoista tunnin aherruksen jälkeen auto irtosi ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Perillä olimme lopulta hiekkaisina ja uupuneina joskus yhdentoista aikaan illalla. Meidät otettiin vastaan riemumielin, sillä Sienessä oli jo ihmetelty, missä viivyimme. Kuulumisten vaihdon jälkeen saimme kukin soikollisen lämmintä pesuvettä ja kun palasin pesulta, iltanuotiolla minua odotti suuri kupillinen vankasti sokeroitua maitokahvia ja pala valkoista leipää. Tuntui kotoisalta ja leppoisalta ja mukavalta.
Saippuanvalmistusta
Sienen kylän naiset olivat jo odottaneet saippuakoulutusta kuin kuuta nousevaa. Se piti järjestää jo viime keväänä, mutta sitten Amia sinsiberen koordinaattorina edeltäneen Aliman äkillinen lähtö ja Amin palkkaamiseen kulunut aika tekivät suunnitelmat tyhjiksi. Syksyllä sadonkorjuun aikaan ei mitään koulutuksia kannata järjestää, kun naiset ovat kiireisiä pellolla ja niinpä koulutus siirtyi melkein vuodella eteenpäin.
Saippuakoulutuspiiri |
Molobalassa jo pitkään saippuaa valmistaneet naiset neuvoivat sieneläisiä ja pitivät huolta valmistusprosessin onnistumisesta. Tärkeää on, että saippuaämpärit ovat puhtaat ja että aineksia laitetaan oikeassa suhteessa. Lisäksi karite-voista tehtävän saippuan massaa on sekoitettava rivakasti vähintään puoli tuntia, jotta öljy ja lipeä varmasti sekoittuvat. Muuten saippuaan voi jäädä kokkareita tai siitä voi tulla liian pehmeää. Molobalassa kukin naisista halusi vuorollaan sekoittaa massaa ja tulla valokuvatuksi ja jopa Sinsibere-yhdistyksen puhemies tuli otattamaan itsestään valokuvan saippuasammion äärellä. Sekoittamisen jälkeen saippuamassa kaadettiin huolellisesti puhdistettuun saippuamuottiin ja jätettiin kuivumaan.
Ami ja kustannuslaskelma |
Ruoka-aika
Kylissä pidettäviin Sinsibere-koulutuksiin kuuluu olennaisena osana syöminen. Osallistujat eivät saa palkkiota mukana olostaan, joten kaikkien kannalta on reilua, että naiset ja lapset saavat vatsansa täyteen.
Olimme siis Amin kanssa edellisenä päivänä ostaneet jättimäisen lihakimpaleen, joka oli aamun ajan porissut tulen päällä padoissa. Välillä Ami kävi lisäämässä kasviksia ja mausteita ja joka Sieneläisistä naisista laittoi riisikattilat tulelle. Puolen päivän maissa, kun saippuat oli saatu kuivumaan, alkoi ruokakin olla valmista. Riisi, liha ja kastike jaettiin suurille vadeille, joiden ääreen kokoonnuttiin syömään.
Sinsibere-matkoilla minua aina hämää se, että ruoka työntekijöille ja kylien puhemiehille katetaan erikseen. Meidän makuuhuoneemme lattialta oli patjat ja muut tavarat koottu syrjään ja minä, Ami ja Sory menimme sinne syömään. Viimeksi täällä ollessani totuin Karakossa syömään yhdessä muiden naisten kanssa, joten nyt erikseen syöminen tuntui melkeinpä nololta. Se kai kuitenkin kuuluu asiaan, joten en alkanut esittää protesteja. Lisäksi tiesin, että muutenkin huonot sorminsyöntitaitoni olisivat aluksi hukassa, joten olin ilahtunut, ettei koko kylä tuijottanut vieressä, kun pudottelen riisiä ja kastiketta päälleni.
Viimeksi raportoin ensimmäiseltä kylävierailultani, etten uskaltanut syödä minulle tarjottua ruokaa ja noloilin availlessani thaimaalaista tonnikalapurkkia. Silloin siirryin pian syömään täkäläisiä ruokia ja nyt pistelin tyytyväisenä poskeeni varsin kelpoisaa lihaa ja riisiä.
Ylpeät saippuantekijät |
Sadekaudella saippuan pitää antaa kuivua seuraavaan päivään, mutta nyt kun ilma on kuiva ja harmattan tuuli puhaltaa, saippua kuivuu riittävästi muutamassa tunnissa. Palat irrotettiin varovasti muotista. Koska muotti on metallinen, siitä tarttuu saippuan pintaan ruostejälkiä. Ne piti raaputtaa irti veitsellä ja muotoilla saippuat muutenkin tasaisiksi. Valmiit saippuat kuivuvat ja kovettuvat vielä muutaman viikon. Sen jälkeen ne ovat valmiita myytäviksi joko kylässä tai markkinoilla.
Retki joelle ja tanssi-ilta
Kun saippuapuuhat oli saatu päätökseen, molobalalaiset naiset halusivat lähteä käymään joen rannassa. Siellä kasvaa suuria puita ja ilmakin tuntuu viileämmältä kuin kylässä saatikka sitten Bamakossa. Minun olisi tietysti tehnyt kauheasti mieli uimaan, mutta en halunnut pelottaa Sorya ja molobalalaisia tätejä. Täällä muut kuin joen varrella asuvat ihmiset eivät osaa uida ja jo kahlailuni rantavedessä sai Molobalan Sinsi-yhdistyksen puheenjohtajan Basaran esittämään huolestuneita vastalauseita.
Rantaan oli koottu useamman motillisen verran puita, jotka oli kai hakattu Sienestä. Niiden vieressä oli hieno puinen vene, jolla voi sekä meloa että purjehtia. Kun puut olisivat kuivuneet, ne lastattaisiin siihen ja kuljetettaisiin Nigeriä pitkin Bamakon loputtomille puumarkkinoille.
Joelta palattuamme alkoi hämärtää. Autoin Amia ruuanlaitossa kuorimalla perunoita ja pilkkomalla tomaatteja. Täkäläiseen tapaan melkein kaikki muut ruuat paitsi riisi uppoleitetään rasvassa ja niinpä meillä oli iltaruuaksi hyviä ranskalaisia perunoita ja tomaattikastiketta. Käytyäni pesulla ja syötyäni olin ihan uupunut ja suunnittelin jo tekeväni seuraa nukkumaan menneelle Amille.
Suurin osa kylän Sinsibere-naisista oli kuitenkin kerääntynyt sen perheen pihalle, jonka luona me Amin kanssa asuimme. Iltanuotiolla kerrottiin juttuja ja vaikken päässyt niistä osalliseksi nauravien äänien ja välillä puhjenneiden hyväksyvien taputusten kuunteleminenkin oli kivaa. Sitten yhtäkkiä Molobalan Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtaja puhkesi laulamaan.
Täkäläisessä lauluperinteessä laulajina ovat useimmiten nimenomaan naiset ja niin nytkin. Basaran toimi laulunjohtajana ja keksi laulaessaan uusia riimejä. Muut naiset taputtivat tahtia ja toistivat riimit laulunjohtajan perässä.
Laulu oli sellainen tänne kai aika tyypillinen vuorolaulu, jossa laulunjohtaja keksii koko ajan lisää sanoja ja muut toistavat riimit perässä ja taputtivat. Laulussa seikkailivat ainakin Sinsibere ja Aminata ja Tuuli. Muuta en tietenkään ymmärtänyt. Laulunjohtajavuoro siirtyi sitten vähitellen Sienen Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtajalle ja vuorollaan kai kaikki halukkaat saivat johtaa laulua. Välillä jotkut naisista nousivat tanssimaan keinuen, taputtaen ja laulaen piirissä. Välillä joku yltyi myös villiin soolotanssiin, jossa jalat taputtavat kiivaasti maata ja lantio pyörii taputusten tahtiin.
Minuakin tultiin hakemaan tanssimaan ja minun oli tietysti vähän häpeilleen suostuttava. Kainoiluun ei olisi ollut syytä, sillä tanssi ei suinkaan ollut erityisen vaikea, mutta olihan tilanne silti vähän vaivaannuttava. Selvisin kuitenkin tehtävästä kai kohtuullisen kunniallisesti ja minulle taputettiin lopuksi raivokkaasti.
Välillä laulu ja tanssi taukosivat hetkeksi alkaakseen kohta entistä kiivaampina. Sitten Basara tuli luokseni selvästikin sanomaan, että olisi minun vuoroni laulaa. Olin jo pelännyt, että tilanne kehittyisi tähän suuntaan ja valmistautunut näyttelemään ymmärtämätöntä. Eihän siitä kuitenkaan mitään tullut, sillä nyt Amikin pisti päänsä ulos huoneemme oviverhon raosta ja ilmoitti, että minun olisi laulettava.
En tiedä miksi ensimmäinen mieleeni juolahtanut laulu oli vanha kansanlaulu ’Keitä te ootte te pienet poijat’. Niinpä sitten löysin itseni laulamasta sieneläisen iltanuotion ääreltä ”suutar on mennyt koko viikoksi kylälle neulomaahan”. Erityisesti ”piupali paupali, piupali paupali” kohta herätti suurta hilpeyttä ja yksi sieneläisistä tädeistä kävi vielä seuraavanakin päiväni naureskellen toistelemassa minulle ”piupau piupau”.
Laululla oli muutenkin kauaskantoiset seuraukset, sillä keskiviikkona, kun aamun koulutuksesta oli selvitty, oli taas laulun aika. Nyt Amikin oli mukana ja minua vaadittiin esiintymään. Sitten kun Bengaly saapui meitä iltapäivällä hakemaan hänelle oitis kerrottiin, että Tuuli on osoittanut osaavansa tanssia ja laulaa ja Bengaly yritti esittää vaatimuksia nähdäkseen numerot. Hän sanoi, että minun pitäisi esittää showni myös kaikille toimistolla. Sain hänet kuitenkin uskomaan, että Tuuli tanssii ja laulaa vain Sienessä, ei ollenkaan Bamakossa.
Kaupunkiin palasimme taas Molobalan kautta pimeän jo laskeuduttua ja vaikka soikollinen lämmintä pesuvettä ja vadillinen riisiä ja kastiketta tuntui kylässä taivaalliselta, myönnän myös nauttivani viileästä suihkusta ja Oonan mainiosta pastakastikkeesta.
Bamako 14.2.2005 |
Pikaisesti Bamako |
Palasin eilen Ouagadougousta Bamakoon ja ehdin pikaisesti kirjoittaa muutaman raportin matkasta. Nyt olen säntäämässä Sienen kylään, jossa pidetään parin päivän mittainen saippuanvalmistuskoulutus. Ideana on, että naiset Molobalan kylästä, jossa saippuaa on Sinsibere-metodilla tehty jo pitkään, tuodaan Sieneen jakamaan kokemuksensa saippuanvalmistuksesta.
Ouagadougou 12.2.2005 |
Kokouksen tulokset tuntuvat aina laihoilta |
Kokoussalista |
Itse kokouksella oli UNCCD:n sihteeristön mukaan kaksi tavoitetta. Ensinnäkin kokouksessa eri maat esittelivät kansalliset aavikoitumisohjelmansa ja saivat niistä palautetta muilta mailta. Näin esitysten toivottiin paranevan ennen CRIC 3 –kokousta. Toiseksi kokouksen tavoitteena oli koota Länsi- ja Pohjois-Afrikan maiden toiveet ja odotukset suosituksiksi CRIC 3:lle.
Kokouksessa eri maita edustavat focal pointeiksi kutsutut henkilöt, joiden tehtävänä on pitää yhteyttä UNCCD:n ja maan hallinnon välillä. Nämä ihmiset ovat yleensä töissä maidensa ympäristöministeriöissä, mutta focal pointtina voi olla myös esimerkiksi tiedemaailman edustaja. Maiden erilaisten tilanteiden ja esittäjien erilaisten taustojen takia eri maiden esitykset olivat keskenään hyvin erilaisia. Siinä missä Mauritania kertoi pelkästään aavikoitumiseen liittyvän lainsäädännön kehittämisestä, Liberia luetteli pitkän listan ohjelman toteutuksessa mukana olleita kansalaisjärjestöjä ja Mali kertoi kunnallisten ympäristökartoitusten tekemisestä.
Näin ollen kokonaiskuvan muodostaminen siitä, mitä aavikoitumiseen liittyvää työtä valtiot tekevät, oli vaikeaa paitsi minulle koko prosessissa uutena tyyppinä, myös pidempään mukana olleille ihmisille. Kansalaisjärjestöt kritisoivatkin esityksiä eniten juuri mittaristojen puutteesta ja esitysten kirjavuudesta. Kuitenkin sopimuksen sihteeristön edustajat totesivat, että muutamien vuosien takaisesta raportoinnista on tapahtunut paljon kehitystä ja että alueen maiden tapaamiset ovat tärkein väylä osaamisen lisäämiseen.
Kokouksen virallinen lopputulema oli nelisivuinen paperi ’Länsi- ja Pohjois-Afrikan maiden suositukset UNCCD:n CRIC 3-kokoukselle”. Siinä korostetaan kansalaisyhteiskunnan osallistumista, rahoituksen puutteita ja synergioiden tärkeyttä erilaisten politiikkatoimien kuten kansainvälisten sopimusten ja kahdenvälisen yhteistyön välillä.
Suosituksista on vaikea sanoa mitään erityisen hyvää. Toki siinä vaaditaan kauniita ja tärkeitä asioita, mutta niiden toteuttaminen saatikka toteutuksen mittaaminen on äärimmäisen vaikeaa, jos tavoitteita ei mitenkään konkretisoida. Jopa minä olisin pystynyt ennen kokousta kirjoittamaan nuo neljä sivua siitä, miten tärkeää kansalaisyhteiskunnan osallistuminen on, miten paljon enemmän rahoitusta sopimuksen toteuttamiseen tarvittaisiin ja kuinka esimerkiksi aavikoitumis- ja ilmastosopimuksen välillä pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä.
Olisin voinut ennakoltakin aavistaa, että kokouksen loppujulistus on jotenkin lattea. Siltähän se meistä kansalaisjärjestöistä aina kansainvälisten kokousten jälkeen tuntuu. Silti olisin toivonut ja olettanutkin, että jotkut innovatiiviset ideat olisi voitu suosituksissa nostaa esiin. Maat olisivat esimerkiksi voineet yhdessä sanoa, että rahoitusta pitäisi kanavoida enemmän jonkun tietyn mekanismin kautta tai että alueen maista ne ovat onnistuneet kansalaisjärjestöjen osallistamisessa parhaiten, joilla on omia kansallisesti johdettuja rahastoja tukemassa kansalaisjärjestöjen työtä, joten sellaisia pitäisi perustaa lisää. Nyt julistuksessa toivotaan vain kaikkea hyvää ja kaunista, mikä ei ole omiaan lisäämään sen vaikuttavuutta suuren CRIC 3:n tulokseen.
Kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten mittaristojen puute ei kuitenkaan koske pelkästään tätä sopimusta, vaan ihan samaan törmätään jatkuvasti myös Mali-Folkecenterin toimistolla. Esimerkiksi Sinsiberen ympäristökoulutuksia pitänyt Bagayogo kirjoitti viime kevään koulutuksista raportin, jossa ei ollut yhtään numeroa. Oona joutui sitten pitkällisesti selittämään, että raporttiin pitäisi laittaa kuinka monta ihmistä missäkin kylässä on ollut mukana, kuinka kauan koulutus on missäkin kestänyt jne, sillä muuten siitä ei ole meille kovin paljon iloa.
Kansalaisjärjestöt ja Dodo UNCCD-prosessissa
Kun UNCCD-sopimus solmittiin vuonna 1994, kansalaisjärjestöjen ja muun kansalaisyhteiskunnan osallistuminen siihen haluttiin varmistaa. Sopimuksen kansainvälisen sihteeristön tuella perustettiin kansalaisjärjestöjen yhteistyöverkosto RIOD (Réseau International d’ONG sur la Désertification), jonka oli määrä koordinoida järjestöjen osallistumista. Verkosto organisoitui eri puolilla maailmaa alueellisiksi yksiköiksi ja toimi muutamia vuosia enemmän tai vähemmän tehokkaasti. RIODia vaivasivat kuitenkin alusta asti monet ongelmat. Se oli perustettu sihteeristön idean pohjalta, eikä kansalaisjärjestöillä itsellään ollut erityistä intressiä sen ylläpitämiseen. Koordinointiin ei löytynyt rahoitusta ja selvän organisaation puuttuessa syntyi erimielisyyksiä siitä, kuka saa puhua, kenen puolesta ja keitä kaikkia RIOD oikein edustaa. Sihteeristön kannalta olisi tietysti ollut kätevää, jos sillä olisi ollut yksi taho, josta se olisi voinut tiedustella tarvittaessa kansalaisyhteiskunnan mielipidettä, mutta eihän maailma sillä tavalla toimi.
RIOD kuihtui vähitellen omaan mahdottomuuteensa ja sen toiminta maailman laajuisena verkostona on käytännössä lakannut. Kuitenkin edelleen eri puolilla maailmaa on alueellisia tai maakohtaisia RIODeja, jotka kokoavat oman alueensa järjestöjä. Lisäksi prosessiin osallistuu ihmisiä, jotka sanovat edustavansa koko alueen kansalaisjärjestöjä RIODin nimissä, mutta joita muut eivät käytännössä tue. Esimerkiksi Ouagadougoun kokoukseen osallistui burkinalainen Floreut Ouedraogo, joka sanoi edustavansa koko Länsi-Afrikan alueen järjestöjä, mutta jota muut paikalla olleet järjestöt eivät oikein edustajakseen hyväksyneet. Hän on joskus 1990-luvulla toiminut RIODin aluekoordinaattorina ja käyttää iloisesti titteliä edelleen, vaikkei mitään Länsi-Afrikan RIODia enää ole edes olemassa.
Euroopassa RIODin raunioille on syntynyt eniD-verkosto (European Networking Initiative on Desertification), jossa toimii kymmenkunta järjestöä eri Euroopan maista. Dodo on pohtinut verkostoon liittymistä jo jonkin aikaa ja nyt tutustuttuani toimintatapoihin tarkemmin alan olla sitä mieltä, että verkostoon liittyminen lienee viisasta.
YK:n alaiset ympäristösopimukset ja aavikoitumissopimus erityisesti ovat keskeisiä välineitä sekä rahan että tiedon siirtämisessä Pohjoisen ja Etelän välillä. Aavikoitumissopimus on kuitenkin huonosti tunnettu ja muita sopimuksia huonommin rahoitettu, vaikka sen kautta olisi ilmasto- ja biodiversiteettisopimusta konkreettisemmin mahdollisuus vaikuttaa ihmisten elämään Etelässä.
Muut suomalaiset ympäristö- tai kehitysjärjestöt eivät ole aktiivisesti mukana aavikoitumissopimukseen liittyvässä yhteistyössä, eikä koko sopimusta ja sen mahdollisuuksia Suomessa juuri tunneta. Dodolla olisi siis mahdollisuus tuoda prosessiin lisäarvoa lisäämällä tietoisuutta ja jalostamalla Sinsiberessä ja Manombossa hankkimaamme osaamista laajemmassa mittakaavassa käytettävissä oleviksi työkaluiksi.
Ouagadougou 9.2.2005 |
Kokoustunnelmia |
YK:n aavikoitumissopimuksen (UNCCD) aluekokous Ouagadougoussa alkoi tänään aamulla. Nyt tuntuu, että siitä olisi paljon enemmän aikaa. En esimerkiksi aamulla vielä tiennyt, että Libyassa on ollut aavikoitumista torjuvaa lainsäädäntöä jo 70-luvulla, enkä että Algeriassa on 60000 rekisteröitynyttä kansalaisjärjestöä. Sen lisäksi minulle on ollut hämärän peitossa se, miten tällaisten suurien kansainvälisten sopimusten kannat oikein muotoutuvat ja miksi ihmeessä kehitysmaat aina suurissa kokouksissa tuntuvat olevan keskenäänkin niin erimielisiä.
Enää mikään noista asioista ei ole täysin vieras. Päivän aikana olen kuunnellut Algerian, Egyptin, Libyan, Marokon ja Mauritanian kertomukset siitä, miten aavikoitumissopimusta niissä on kolmen viime vuoden aikana toteutettu. Lisäksi muun muassa Maailman pankki ja Burkina Fason talous- ja kehitysministeri ovat antaneet vinkkejä siihen, mikä voisi Pohjois- ja Länsi-Afrikan kannalta olla keskeistä seuraavassa YK:n aavikoitumiskokouksen toimeenpanoa seuraavassa kokouksessa eli CRIC 3:ssa. CRIC kokoaa kaikki maailman maat keskustelemaan aavikoitumisen torjumisen keinoista toukokuussa Bonniin ja kaikkialla maailmassa pidetään nyt tätä Ouagadougoun tapaamista vastaavia valmistelukokouksia. sopimuksen osapulina olevien valtioiden lisäksi näihin kokouksiin osallistuu myös kansainvälisiä organisaatioita kuten Maailman pankki ja YK:n ympäristöohjelma UNEP ja kansalaisjärjestöjä kuten Dodo.
Kehitysmaissa kansalaisjärjestöjen osallistuminen hallitusten välisiin kokouksiin on kuitenkin huomattavasti vähäisempää kuin meillä Pohjoisessa ja niinpä sadan kokousedustajan joukossa on vain muutamia järjestöedustajia. Me harvat tunnemme painon harteillamme kasvavan joka kerran, kun joku mainitsee ’kansalaisyhteiskunnan’ tai ’grassroots communitiesien’ kuulemisen tärkeyden ja se mainitaan jokaisessa esityksessä vähintään kolme kertaa. Tuntuu hassulta, kun joku oikeasti olettaa, että me muutamat kansalaisjärjestöjen toimijat edustamme koko maailman kansalaisyhteiskuntaa. Minusta itsestäni tuntuu, että voin hädin tuskin edustaa itseni lisäksi ehkä muutamaa sataa dodolaista, ja muutamia malifolkecenteriläisiä. Koko Suomen saatikka Länsi-Afrikan kansalaisyhteiskunnan äänen en myönnä kumpuavan minun jakkupukuni alta.
Silti tunnen oloni aika polleaksi, kun istun kokoussalissa simultaanitulkkausta suoltavat kuulokkeet korvillani Dodon nimikyltin takana. Joka puolella on tärkeän näköisiä ihmisiä eri maiden ja erilaisten todella virallisilta kuulostavien järjestöjen kylttien kanssa.
Minun tehtäväni tässä kokouksessa on päästä jotenkin perille siitä, miten koko YK:n aavikoitumissopimukseen liittyvä prosessi etenee, mikä kansalaisjärjestöjen rooli siinä on ja voisiko Dodolla olla tähän prosessiin jatkossa enemmänkin sanottavaa. Lisäksi kerron Dodosta, Mali-Folkecenteristä ja erityisesti Sinsiberestä kaikille, jotka vähänkään vaikuttavat siltä, että suostuvat kuuntelemaan.
Vielä aamulla ajattelin, että meidän Sinsiberemme on aika pieni ja aavikoitumissopimuksen mittakaavassa aika vähäpätöinen hanke. Kuitenkin kuunneltuani valtavan ylpeitä esityksiä Sinsibereä pienemmistä ja ainakin paljon huonommin suunnitelluista hankkeista, olen tullut huomattavasti varmemmaksi siitä, että Dodolla, MFC:llä ja Sinsiberellä tosiaan on tähän prosessiin jotain annettavaa. Me olemme joutuneet tarkkaan miettimään, mitä asioita oikeasti toteutamme, millä rahalla ja missä, eikä meidän Malissa eikä Suomessa tarvitse pohtia, miten saisimme yhteyden ’kansalaisyhteiskuntaan’. Toki meidänkin on kehitettävä tapojamme toimijoiden kuulemisessa ja kaikkien näkökulmien huomioon ottamisessa, mutta ainakin tajuamme, että sitä on tehtävä. Tänään annoin valikoiduille henkilöille muutamia Dodon, MFC:n ja Sinsiberen esitteitä, mutta huomenna taidan rohkeasti pistää koko pinot jakoon. Toivotaan, että siitä seuraa kiinnostusta ja ehkäpä jotain konkreettisia keskustelujakin.
Varsinaisten sisältökysymysten lisäksi tällaisissa kansainvälisissä kokouksissa on aina ensi alkuun ihan pihalla myös käytännön asioista. Missä pitäisi istua, miten simultaanitulkkaus toimii, missä voi syödä lounasta ja aloitetaanko tauon jälkeen ohjelmaan merkittynä aikana vai voiko aina saapua vartin myöhässä ollakseen oikeaan aikaan paikallä Täällä tuon kaiken tekivät ihanan helpoksi ranskalaiset Patrice ja Stephanie. He edustavat ranskalaista CARI-nimistä aavikoitumisen torjuntaan ja kestävän maatalouden edistämiseen erikoistunutta järjestöä. Yksi tänne tuloni syistä oli nimenomaan se, että voisin tavata Patricen, joka on keskeinen toimija eurooppalaisten aavikoitumisjärjestöjen verkostossa eniDissä. Dodo harkitsee eniDin jäseneksi liittymistä ja siksi ihmisten tapaaminen ja tietojen vaihtaminen on erityisen tärkeää.
Patrice on asunut joskus 80-luvulla muutaman vuoden Burkina Fasossa, joten on täällä kuin kotonaan. Lisäksi hän on pitkään ollut mukana UNCCD-prosessissa ja tuntee kaikki tärkeät tyypit. Hän on esitellyt minut ainakin puolelle kokouksen osallistujista ja kokouksen aikana hän supatti korvaani taustatietoja keskustelussa olleista asioista. Illalla osallistuin vielä kokoukseen, jossa pohdittiin, miten Tunisiassa pääpaikkaansa pitävän OSS:ksi nimensä lyhentävän (en just nyt muista mistä sanoista lyhenne tulee) tutkimusorganisaation tuottamaa tietoa aavikoitumisesta voidaan kansalaisjärjestöissä hyödyntää entistä paremmin. Minulla ei tuohon keskusteluun ollut paljon annettavaa, mutta tapasin tärkeitä tyyppejä ja kuulin OSS:n toiminnasta.
Illalla olimme ranskalaisten, burkinalaisten ja algerialaisten järjestötyyppien kanssa syömässä togolaisessa ravintolassa, vähän kaupungin keskustan ulkopuolella. En tosin tiedä, mitä se togolaisuus tuossa ravintolassa merkitsi. Ainakin minä päädyin syömään Malistakin saatavissa olevaa herkkua: kanaa ja paistettuja banaaneja. Illalliskeskustelun pääkielenä oli tietenkin ranska ja huvitin seuruetta harjoittamalla ranskan lausumista menuuta lukemalla. Saman tien sain kuitenkin mainioita neuvoja ja nyt osaan lausua esimerkiksi aamiaisen ihan oikein. Siispä Bonne nuit ja kuulemisiin!
Ouagadougou 7.2.2005 |
Malimainen Burkina Faso |
Puolitoista viikkoa Malissa hujahti niin äkkiä, etten ehtinyt oikein tajutakaan. Tuon yhden kuvailemani viisuminhakureissun lisäksi tärväsin kamalasti aikaa pankissa, matkatoimistossa ja Burkina Fason suurlähetystössä. Valmistelin siis matkaa tänne Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun, jossa keskiviikkona alkaa UNCCD:n eli YK:n aavikoitumissopimuksen Länsi-Afrikan aluekokous. Kokous piti alun perin järjestää Bamakossa ja meidän molempien Oonan kanssa piti osallistua siihen, mutta pitopaikka siirtyikin Ouagaan ja minä lähdin yksin matkaan.
Järjestäytynyt Ouagadougou
Saavuin Ouagadougouun eilen illan suussa. Maisema lentokoneesta näytti melko samanlaiselta kuin Bamakoon laskeuduttaessa, mikä ei ole ihme, sillä sekä Bamako että Ouagadougou sijaitsevat melko kuivalla savannilla muutaman sadan kilometrin päässä aavikon reunasta. Oona, Ibrahim ja Tom olivat valmistaneet minua matkaan kertomalla, että Burkinassa on melko samanlaista kuin Malissa, pikkuisen vain järjestäytyneempää. Tuo järjestäytyneisyys näkyi parhaiten kai lentokentällä, sillä Ouagan kenttä on tubabulle noin 10 kertaa simppelimpi kuin Bamakon vastaava. Siinä, kun Bamakon kentällä matkustajat harhailevat pitkin ja poikin, saattajat ovat parhaimmillaan vastassa jo koneen ovella ja turvatarkastus on pelkkä muodollisuus, Burkina Airin koneesta laskeuduttiin Ouagassa meille tuttuun tapaan suoraan kentällä odottaneeseen bussiin. Passien ja viisumien lisäksi tullissa tarkastettiin myös rokotuskortit, mikä yllätti minut täysin. En meinannut löytää koko paperia, koska olin haudannut sen pohjimmaiseksi tärkeiden papereiden kuoreen. sitä ei ole koskaan aiemmin kysytty, vaikka olen säntäillyt pitkin Etelä-Amerikan ja Aasian keltakuumealueita.
Yllätyksekseni minua oltiin jo kentällä vastassa hotellin autolla. Kuljettajapoika ei meinannut löytää listasta nimeäni ja syykin selvisi pian. Ensinnäkin minun oli odotettu saapuvan vasta illalla Air Francen koneessa ja toiseksi etunimeni oli jossain matkalla muuttunut muotoon Twuli. Tuo muoto itse asiassa varmaan toimisi täällä Tuulia paremmin eli ehkä minun kannattaisi harkita sen laajempaakin lanseeraamista.
Ouagan lentokenttä on hämmästyttävästi melkein kaupungin keskustassa. Matkaa hotellille on vain muutama kadun kulma ja hotellilta on lyhyt kävelymatka keskustan tärkeisiin paikkoihin Grand Marchéen ja Grande Mosquéen.
Bamakoon verrattuna matkailijan elämää helpottaa Ouagassa huomattavasti koko keskustan kattava ruutukaava ja jokaiseen risteykseen kiinnitetyt katujen nimikyltit. Niiden perusteella voi helposti kuvitella löytävänsä lähtöpaikalle toisin kuin Bamakossa. Siellä en aluksi edes yrittänyt löytää lähtöpaikkaani vaan otin suosiolla taksin kotiin sitten, kun olin joutunut liian hukkaan.
Kymmeniä kansanryhmiä ja diktatorinen hallinto
Kaupungin ja koko maan järjestäytyneisyys Maliin verrattuna selittynee ainakin osittain diktatuurisella hallinnolla. Burkinassa ei tarvitse välittää kansan mielipiteestä, vaan virka-asuiset poliisit partioivat kaikkialla. Siinä missä Malista tuli itsenäistymisensä jälkeen kommunistinen maa, joka vuonna 1992 muuttui demokratiaksi, Burkina Fason hallinnossa ovat vaihdelleet sotilasjuntat ja diktatoriset siviilihallinnot. Ranskan hallinnon aikana Ylä-Voltaksi kutsuttu alue itsenäistyi vuonna 1960 ja muutti nimensä 1980-luvulla. Nimi Burkina Faso tulee maan kahdesta tärkeimmästä kielestä. Burkina on moren kieltä ja tarkoittaa puhdasta tai korruptoitumatonta ja faso taas dioulaa ja tarkoittaa kotimaata. Maassa asuu noin 11 miljoonaa ihmistä, jotka Lonely planetin korkeatasoisten tietojen perusteella voidaan jakaa 60 eri kansan ryhmään. Niistä suurimmat ovat mossit, bobot ja lobit. Maan pohjoisosissa aavikolla elää myös ihonväriltään valtaväestöä vaaleampia ja piirteiltään pohjoisafrikkalaisia muistuttavia tuaregeja kuten Malissakin.
Kuten muidenkin Ranskan entisten siirtomaiden, myös Burkina Fason virallinen kieli on ranska. Sen lisäksi käytännössä kaikki puhuvat markkinakielenä käytettyä dioulaa, joka on läheistä sukua Malissa puhutulle bambaralle, mutta jota kukaan ei puhu äidinkielenään. Yhteinen markkinakieli on tarpeen, sillä kaikki 60 kansanryhmää puhuvat eri kieliä. Minä olen täällä kohentanut ranskantaitojani asioimalla kaupassa, apteekissa ja nettikahvilassa sujuvasti ranskaksi. Ilahduin suuresti, kun vaihdettuani muutaman muodollisen sanan nettikahvilan tytön kanssa tämä vähän ajan kuluttua tuli vuolaasti selittämään jotain ranskaksi. Kun sitten sanoin, etten ymmärrä, hän totesi, että äskenhän puhuit niin ’parfait!’. Vaikka tytön käytettävissä ollutta aineistoa puhetaidoistani ei voitane pitää kattavana, positiivinen palaute sai minut onneni kukkuloille.
Vaikka yhteiskunta on täällä jotenkin järjestäytyneempi, tubabulle kaupungin keskusta tuntuu samalla tavalla kaoottiselta kuin Bamakossa. Joka askeleella joku huutelee Bonjouria, myy puhelinkortteja tai tupakkaa ja tarjoaa palvelujaan kaupunkiin tai basaarialueeseen tutustumiseen. Täälläkin ystävällinen bonjour ja no merci toimivat kuitenkin melko hyvin ja vain kerran jouduin tänään sanomaan rumasti, kun eräs poika oli seurannut minua korttelin verran tarjoten minulle melkein samanlaisia postikortteja kuin ne, joita me Sinsiberen hyväksi olemme Suomessa myyneet jouluisin.
Jostain syystä Burkina Faso on Suomessa huomattavasti paremmin tunnettu kuin monet muut Länsi-Afrikan maat. Siinä missä Mali sekoitetaan Baliin ja Mauritania sijoitetaan jollekin muulle mantereelle, Burkina Fason monet tunnistavat. Ennen Suomesta lähtöäni yksi ystävä sanoi, että ”ai jaa se Burkina Faso. Joo, mä muistan sen maantiedon kirjasta, sen entinen nimi on Ylä-Volta.” Mitään näin laajaa esitystä en ole Malista kertoessani koskaan keneltäkään suomalaiselta kuullut.
Burkina Fason tuttuutta Suomessa lisää se, että siellä toteutetaan useampiakin Suomesta rahoituksensa saavia kehitysyhteistyöhankkeita. Esimerkiksi Marttaliitto on jo monta vuotta kehittänyt Burkina Fason maaseudun naisten kotitaloustaitoja esimerkiksi kasvien säilömisessä kuivaamalla.
Bamako 5.2.2005 |
Kansalaisjärjestötyötä Malissa |
Käsite kansalaisjärjestö on kehitysmaissa vähän toisenlainen kuin meillä pohjoisessa. Ainakin vähiten kehittyneissä maissa, joihin pohjoisesta virtaa rahoitusta erilaisten kehitysyhteistyöhankkeiden muodossa, järjestöt elävät projektien kautta. Maailman eniten kansalaisjärjestöjä sanotaan olevan Burkina Fasossa ja Nepalissa, mutta Mali ei taida jäädä kauas niiden taakse. Täällä kansalaisjärjestöillä ei ole laajaa jäsenkuntaa, jonka tärkeiksi katsomia asioita ne ajaisivat kuten, vaan ne on perustettu kehitysyhteistyöprojektien toteuttajiksi. Pikemmin kuin Malin kansalaisten toiveita, ne ajavatkin pohjoisten rahoittajien vaatimuksia.
Järjestöjen koko ja toimintatavat vaihtelevat pienistä savimajassa toimistoaan pitävistä yhden miehen yrityksistä suuriin kansainvälisiin järjestöihin, joilla on isot ilmastoidut toimistot Bamakossa ja mahtavan kokoiset maastoautot maaseudulla liikkumista varten.
Mali-Folkecenter on sekä toimintatapojensa että kokonsa puolesta jossain ääripäiden välillä. Siellä on töissä yhteensä 20 ihmistä ja sillä on kaksi toimistoa, toinen Bamakossa ja toinen Sikassossa, Malin eteläosassa. Pohjoisen järjestöjen toimintatapoihin MFC:n yhdistää se, että järjestö on perustettu ympäristön suojelemiseksi ja malilaisten elinolojen parantamiseksi. Tyypilliseen malilaiseen tapaan järjestöllä ei kuitenkaan ole jäseniä tai taustajoukkoja kuten pohjoisen järjestöillä, vaan sen toiminta pyörii pohjoisesta tulevan rahoituksen ja järjestöstä palkkaa saavien ihmisten voimin.
Ibrahim Togola perusti Mali-Folkecenterin vuonna 1999 saatuaan opintonsa ja harjoittelunsa Euroopassa päätökseen. Hän sai pienen alkupääoman Tanskassa toimivalta uusiutuvien energiamuotojen edistämiseen keskittyvältä Folkecenteriltä, jolta myös järjestön ei kovin malilaiselta kuulostava nimi on peräisin.
MFC:n organisaatio
Mali-Folkecenter on jakautunut viiteen hallinnolliseen osastoon. Ne ovat tuuli- ja aurinkoenergian osasto, luonnonvaraosasto, gender-, energia- ja ympäristöosasto, yritystoimintaosasto ja muiden apuna toimiva tekninen osasto.
Suurin näistä on luonnonvarojen hallintaan eli lähinnä vesihuoltoon, jatropha-pensaan marjoista puristetun öljyn käyttöön ja puun istutuksiin erikoistunut yksikkö. Suurin osa sen hankkeista toteutetaan Sikasson alueella eteläisessä Malissa ja kaikki Sikasson toimiston kahdeksan työntekijää kuuluvat tähän osastoon. Osastoa vetää tässä päiväkirjassa jo aiemmin seikkaillut Ousmane. Hän on toimiston työntekijöistä se, joka meille eurooppalaisille tarmokkaimmin opettaa sekä bambaraa että ranskaa. Hän käy päivittäin työpöytäni ääressä ja aloittaa ”I ni bara”, joka tarkoittaa jotain niin kuin ”Ai teet töitä” ja joka on tapana sanoa kun tullaan keskeyttämään toisen työt. Sitten hän sanoo minulle bambaraksi jotain, josta en tietenkään ymmärrä mitään ja kääntää sen sitten ranskaksi ja jos hyvä tuuri käy vielä englanniksikin. Ousmanen osastolla töitä tekevät myös Sinaly ja Bagayogo. Bagayogo on tuttu vieras myös Sinsibere-kylissä, sillä hän on pitänyt osan ympäristökoulutuksista kylissä.
Toinen keskeinen Mali-Folkecenterin toimintasektori ovat aurinko- ja tuulivoimaa hyödyntävät sähköistyshankkeet maaseudun kylissä. Niiden avulla kouluihin saadaan iltaopiskelun mahdollistavat valot, terveysasemille lääkkeiden säilyttämiseen tarvittavat jääkaapit ja syvistä porakaivoista voidaan nostaa puhdasta juomavettä. Tuuli- ja aurinkoenergian osastoa vetää brittiläinen Tom, joka myös on tätä päiväkirjaa aiemmin lukeneille tuttu kaveri. Tomin työtoverina on jo pitkään ollut Diak, jonka jotkut teistä voivat muistaa ensimmäisen Malin vierailuni ensimmäiseltä päivältä. Hänen moottoripyöränsä selässä viiletin silloin pitkin Bamakoa ja olin ihan ällikällä lyöty kaikesta näkemästäni. Diak ei nyt kuitenkaan ole täällä, sillä hän on koko talven Saksassa opiskelemassa tuulivoimatekniikkaa.
Sinsibere-projekti kuuluu MFC:ssa gender-, energia ja ympäristöosastoon. Sinsiberen lisäksi osasto toteuttaa tänä vuonna Japanista rahoituksensa saavaa Bougoulan kunnan alueen kehityshanketta, jossa istutetaan pensaita, rakennetaan taimitarhoja ja annetaan ympäristökasvatusta kunnan hallitukselle ja kylien puhemiehille. Tätä osastoa vetää Oona ja hänen apunaan ovat Aminata ja kaikille Suomesta täällä vierailleille tuttu tulkkinakin toiminut Segou.
Neljäs Mali-Folkecenterin osastoista kehittää uusiutuviin energiamuotoihin ja energiansäästöön liittyvää yritystoimintaa Malissa. Se auttaa malilaisia yrityksiä strategioiden laatimisessa, markkinoinnissa ja rahoituksen hankkimisessa. Käytännössä se voi esimerkiksi taata pankkilainan tai etsiä yritykselle uusia yhteistyökumppaneita. Tämän osaston suurimmassa, Yhdysvalloista rahoituksensa saavassa AREED-projektissa on töissä Diarra ja myös Ibrahim itse tekee paljon tämän osaston töitä.
Neljän varsinaisen osaston työtä tukee tekninen osasto, johon kuuluvat lähinnä teknikko Sory ja autonkuljettaja Bengaly. Sory pitää huolta siitä, että MFC:n maastoautot ja moottoripyörä ovat toimintakunnossa ja auttaa myös muiden osastojen teknisissä probleemissa. Lisäksi molemmat kuljettavat niin ihmisiä kuin tavaroitakin Bamakosta projektialueille.
Taloushallintoa eli käytännössä kirjanpitoa MFC:ssä hoitaa Kadi. Hän on Oonan ja Aminatan lisäksi toimiston ainut naispuolinen työntekijä, joten myös kokousten tarjoilut ja sen sellaiset naisten työt kuuluvat Kadille.
Arki toimistolla
Päivä Mali-Folkecenterin toimistolla alkaa seitsemän aikoihin, kun Ibrahim saapuu paikalle. Taloa päivin öin vahtiva porttipoika Bikar on silloin jo ehkä lakaissut pihan ja on valmiina päivän töihin. Kahdeksaan mennessä suurin osa työntekijöistä on saapunut paikalle, sillä normaali päivittäinen työaika on kahdeksasta viiteen. Tullessaan kaikki käyvät sanomassa aikaisemmin saapuneille huomenta ja kyselemässä kuulumiset tietysti bambaraksi. Saman tien kerrotaan, mitä kotiin kuuluu ja kuinka vaimo ja lapset voivat. Aluksi kaikenlainen toivottelu, kysely ja kättely tuntuivat minusta hankalilta, mutta täällä se on niin itsestään selvyys, etten voisi kuvitella marssivani työpöytäni ääreen käymättä tervehtimässä kaikkia.
Päivän aikana työntekijät pitävät yleensä kaksi tee- ja rukoustaukoa ja ruokatauon. Muutenkin on tärkeää jutustella ja kertoa mitä kuuluu ja kuinka työt sujuvat. Teepannu porisee pihalla katoksen alla pitkin päivää ja sieltä porttipoika tai joku harjoittelijoista tarjoaa teetä niin työntekijöille kuin talossa käyville vieraillekin. Lounasaikaan osa työntekijöistä käy kotona syömässä, joillain on eväät mukana ja monet käyvät ostamassa riisiä ja kastiketta tai lounasleivän jostain lähistön kioskista.
Uskonto näkyy toimistolla rukoustaukoina ja esimerkiksi Sinsiberen Aminata pitää usein iltapäivällä lyhyen tauon rukouksia varten. Perjantaisin eli muslimien pyhäpäivänä taas monet ovat pukeutuneet juhlavasti ja esimerkiksi yleensä länsimaisiin suoriin housuihin ja paitoihin pukeutuneilla miehillä on usein perinteinen malilainen maata viistävä mekko ja samasta kankaasta tehdyt housut. Perjantaisin pidetään myös puoli yhden ja puoli kahden välillä tauko moskeijassa käymistä varten ja työpäivä päättyy pyhäpäivän ja alkavan viikonlopun takia jo kolmelta.
Bamako 30.1.2005 |
Viisumia hankkimassa |
Perjantaina pääsin muistuttamaan itselleni, miten erilaiset viralliset asiat täällä hoituvat. Tai oikeastaan aloitin niihin tutustumisen jo Suomessa, kun Malin konsulin kiinnisaaminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Niinpä minulla oli tänne tullessani vain Malista Suomeen faksattu väliaikaisen viisumin kopio ja Tom oli kentällä minua vastassa alkuperäisen viisumin kanssa. Kansainvälinen terrorismin vastainen taistelu lentoliikenteessä ei näytä levinneen Maliin, sillä Tomin oli helppo antaa viisumi minulle passintarkastuskopilla, eikä passintarkastajaa näyttänyt kiinnostavan se, mistä ja miten olen viisumini saanut.
Joka tapauksessa väliaikainen viisumi pitää käydä uudistamassa poliisilaitoksella välittömästi sen jälkeen, kun on tullut maahan, joten perjantaina tein MFC:ssa töissä olevan Diarran kanssa retken poliisiasemalle. Kulkupelinä oli MFC:n mopo ja ensimmäisenä etappinamme valokuvaamo, sillä minulla ei tietenkään ollut mukanani passikuvia. Pieniä valokuvaamoja on täällä aika tiheässä ja tutustuin sellaiseen edellisen kerran täällä ollessani. Menimme nyt samaan kuvaamoon ja osoitin seinältä, millaisen kuvan halusin: mustavalkoinen passikuva maksaa 20000 CFA eli noin kolme euroa. Pääsin istumaan kuvaamoon hienon punaisen kankaan eteen ja kuva napsaistiin polaroid-kameralla. En tiedä, oliko kamera säädetty minun kalpeuttani tummemmille kasvonpiirteille, vai menikö kuvaamisessa joku vikaan, mutta kuvassa näytän vielä hailakamman väriseltä kuin luonnossa. Ehkä kuvaaja halusi muistuttaa minulle, että olen tosiaankin näihin ilmasto-oloihin sopimaton tubabu (Tubabu on bambaraa ja tarkoittaa valkoihoista. Sanaa käytetään vähän samaan tapaan kuin Etelä-Amerikassa puhutaan gringoista hiukan pilkalliseen, mutta melko hyväntahtoiseen sävyyn.)
Valokuvaamosta jatkoimme matkaa poliisilaitokselle, jonne en olisi ikinä löytänyt yksin. Poliisilaitos on melko vaatimaton hiekkapihainen rakennus Niger-joen pohjoispuolella, aika lähellä kaupungin keskustaa. Sen portin päällä on pieni kyltti, josta saattaisi voida päätellä, että kyseessä on poliisilaitos. Sisällä talossa pitää kai etukäteen tietää, minne on menossa tai tietä pitää kysyä, sillä viittoja ei ole. Diarra vei minut pieneen huoneeseen, jonka seinustoilla oli metalliset istuimet.
Koska oli perjantai, viisumiasioita hoitava poliisi oli rukoustauolla. Malissa ei muuten harrasteta siestaa, mutta perjantaisin, muslimien pyhänä päivänä, keskipäivän jälkeen pidetään rukoustauko ja monet virastot ja kaupat ovat silloin suljettuna.
Odotellessamme täytin valmiiksi viisumihakemuskaavakkeen, jossa luonnollisestikin kysytään muun muassa vanhempien nimet. Nimillä ei liene käytännön merkitystä, sillä vaikka joutuisinkin täällä jonkunlaiseen kiipeliin, vanhempieni löytäminen voisi olla malilaisille poliisiviranomaisille ylivoimainen tehtävä. Finlande ehkä vielä saattaisi osua Eurooppaan, mutta kaupunki nimeltä Turku olisi varmaan jo liian vaikea pala ratkaistavaksi. Tosin jos vanhemmat jostain saataisiin kaivettua esiin, heille varmaan oitis tiedotettaisiin toilailuistani, koska malilaisen perinteen mukaan koko suku on enemmän tai vähemmän vastuussa jäsenensä teoista.
Jonkin ajan kuluttua poliisi palasikin tauoltaan ja osoittautui suureksi yllätyksekseni naispoliisiksi. Hänellä oli päällään poliisin vaalean sininen virkapaita, pitkä tummansininen hame ja päässä musta, kasvot paljaaksi jättävä huntu. Tuollaisia huntuja Malissa näkee harvoin, sillä yleensä naiset peittävät täällä vain päänsä, niin että kaula jääpaljaaksi. Jätin passin, tubabu-valokuvani ja viisumihakemuksen poliisille. Valmiin viisumin saan noutaa maanantaina.
Takaisin tullessa ajoimme Niger-joen yli uutta suurempaa siltaa pitkin. Joessa on nyt paljon vähemmän vettä, kun viimeksi täällä ollessani, mutta edelleen se on varsin massiivinen ilmestys. Mopokyydissä tuuli tuiversi ihanasti tukkaa ja pääsin taas kokemaan Bamakon aluksi melko kaoottiselta tuntuvan liikenteen aitiopaikalta. Perjantaiseen tapaan sillalla ja pääteillä oli aika ruuhkaista, mutta mopolla noista ruuhkista selviää paljon autoa nopeammin ja näppärämmin. Mopoja ja moottoripyöriä täällä taitaakin olla liikenteessä enemmän kuin autoja. Tilastokeskuksen maailma numeroina –palvelun mukaan Malissa oli vuonna 2001 nimittäin vain 18900 autoa. Määrä tuntuu uskomattoman pieneltä ja kaiken lisäksi se on täsmalleen sama kuin vuonna 2000. Tilastossa lienee siis jotain häikkää, mutta suuntaa sen ehkä voi ajatella antavan. Vertailuksi voi ottaa samaisen palvelun ilmoittaman automäärän Suomessa: 2,1 miljoonaa autoa.
Viikonlopun olen viettänyt rennosti. Eilen olimme retkellä vajaan sadan kilometrin päässä Bamakosta olevassa Sibin kylässä, jossa on yksi 1200-luvulla hallinneen Malinke-kuningaskunnan pääpaikoista. Kiipeilimme kuninkaan ennustuspaikkana olleella vuorella ja kurkistelimme luoliin, joissa hän oli palvelusväkensä kanssa asunut. Iltapäivällä söimme piknikiä hienoilla vesiputouksilla, jollaisia en ollut kuvitellut Malissa olevankaan. Vesi oli kirkasta ja viileää ja vaikka sitä nyt kuivalla kaudella on niin vähän, ettei siinä voi uida, jalkojen kasteleminen ja naaman peseminen teki hyvää. Tänään sunnuntaina olen koettanut koota ajatuksiani, hoitaa Suomesta rästiin jääneitä töitä ja siirtää ajatuksia huomenna alkaviin töihin.
Bamako 28.1.2005 |
Tuttu Bamako! |
Huh, ensimmäiset kaksi päivää Malissa on takana. Olin odottanut kirjoittavani, että täällä on vielä kuumempaa ja vielä ihmeellisempää ja vielä ystävällisempää kuin muistin, mutta eihän siinä niin käynytkään. Ihmiset ovat juuri niin ihania kuin muistinkin, eikä täällä nyt ole tainnuttavan kuuma. Ulkona on ehkä 32 astetta lämmintä, mikä tuntuu aika miellyttävältä.
Tunnelma on ihan täysin toinen, kun saapuessani edellisen kerran. Silloin vain tuijottelin ulos hotellin ikkunasta, uskaltauduin pikaiselle visiitille nettikahvilaan ja vilvoittelin ilmastointilaitteen alla. Kommunikointi kaikkien muiden kuin Oonan kanssa tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja tunsin eläväni UNICEF-kalenterissa. On aika hassua, miten se ihmeellinen tuntuu nyt jotenkin tavalliselta. Tai ei tietenkään tavalliselta, mutta normaalilta.
Kaikenlaisia muutoksia täällä on kuitenkin vuoden aikana tapahtunut. Mali-Folkecenterissä töissä oleva brittiläinen Tom oli minua vastassa lentokentällä ja matkalla kotiin meidät pysäytti poliisipartio. Norsunluurannikon levottomuuksien takia varsinkin öiseen aikaan on kuulemma tavallista joutua pysäytetyksi. Poliisit tarkistivat auton paperit, Tomin ajokortin ja minun passini ja päästivät meidät ystävällisesti jatkamaan matkaa. He ilmeisesti totesivat, että olemme myönteisiä, emme kuljeta aseita, emmekä vaikuta laittomilta siirtolaisilta.
Myös näkymät Bamakossa ovat muuttuneet, kun kaikkialle rakennetaan uusia hienoja monikerroksisia taloja ja uusia asuinalueita. Asuinpinta-alan laajeneminen ja kaupungistuminen näkyvät ainakin keskustan ulkopuolella kaikkialle levittäytyvinä rakennustyömaina. Myös tämä nettikahvila, jossa istun kirjottamassa, on upouudessa talossa, joka toissa syksynä oli rakenteilla. Olen ilahtunut paitsi entistä lähempänä olevasta nettikahvilasta myös siitä, ettei minun tarvitse tavata sen toisen nettipaikan pitäjää. Hän lienee ainoa malilainen, jonka kanssa ajauduin eri puraan. Tyyppi veti herneen nenäänsä, kun sanoin, etten halua lähteä hänen kanssaan tanssimaan, enkä myöskään ruveta hänen vaimokseen. Tämä Cyber Ténéré, jossa nyt istun vaikuttaa kuitenkin mukavalta ja pitäjä on rennon oloinen heppu, joka puhuu jopa englantia ehkä yhtä hyvin kuin minä ranskaa.
Kävin eilen pikaisella retkellä keskustassa ja huomasin heti merkittävän muutoksen myös muodissa. Kaikkein tyylikkäimmillä naisilla on nyt osittain hapsullisesta kankaasta tehty puvun yläosa ja myös parhaat myynnissä olleet kankaat olivat reunastaan hapsullisia. Päätin oitis, että teetän itselleni juuri sellaisen hapsureunaisen ihanuuden, joita noiden supermuodikkaiden päällä oli.
Kuten huomaatte, en kykene kovin syvälliseen analyysiin malilaisuudesta, suomalaisuudesta tai suomalaisuudesta Malissa juuri nyt. Palaan siis asiaan lähipäivinä.
Turku 25.1.2005 |
Huomenna Malissa |
Edellisestä vierailustani Malissa on kulunut vähän yli vuosi. Suomessa olen esitellyt Mali-valokuvia erilaisille yleisöille ja kyllästänyt lähipiirini hiukan kummallisella malilaisella teellä. Olen kirjoittanut pari lehtijuttua, lobannut Ulkoministeriötä Sinsiberen jatkorahoituksen varmistamiseksi ja seurannut Länsi-Afrikan uutisia aiempaa tarkemmin. Lisäksi olen töissä ja muissa NGO-puuhissa koittanut soveltaa edellisellä matkalla tekemiäni oivalluksia ja yrittänyt edes joskus katsoa asioita myös kehitysmaiden näkökulmasta.
On kuitenkin helppo huomata, että suuri osa kokemuksista on hälventynyt joko kovin henkilökohtaiselle tai liian globaalille tasolle. Huomaan pohtivani sitä, miten Diak mahtaa pärjätä opiskeluissaan Saksassa tai vaihtoehtoisesti surevani epäreiluja maailmankaupan rahavirtoja ja kehitysmaiden huonoa asemaa ilmastosopimuksessa. Vaikka päivittäin teen ratkaisuja kuluttajana miettien ostaako maapähkinöitä vai ei ja töissä pohtien nostaako ministeritapaamisella esiin Suomen heikon tuulivoimatilanteen vai kehitysyhteistyömäärärahojen kohdentumisen uusiutumattomiin ja kestämättömiin energiamuotoihin, tuntuu, että vain harvoin voi ja ymmärtää käyttää hyödykseen matkalla älyämiään asioita.
Malissa asuvan projektityöntekijämme Oonan ja hänen miehensä Ibrahimin kautta olen jatkuvasti kuullut uutisia: Banco-couran kylään on perustettu taimitarha, kylille on annettu lisää lainoja ja nyt keväällä toteutettua lukutaitokoulutusta on suunniteltu, yhteistyöjärjestömme Mali-Folkecenter on muuttanut uusiin tiloihin, Ousmane on mennyt naimisiin ja Aliman tilalla Sinsiberen työntekijänä on nykyään Aminata. Myös viime keväänä Malissa kolme kuukautta viettäneen Sinsibere-aktiivi Mikon Mali-jutut ovat saaneet mielen kaihoisaksi. Aina välillä olen hellinyt ajatusta uudesta Malin matkasta, mutta käytännön toteutus on tuntunut vaikealta.
Joulukuussa Sinsibere-projektin jatkorahoitus vuoden 2006 loppuun varmistui ja samalla avautui mahdollisuus toisen seurantamatkan tekemiseksi Maliin. Tartuin riemumielin tilaisuuteen ja lähden matkaan huomenna. Paluulippuuni on merkitty päivä 5.5. eli tarkoituksenani on viettää Malissa hiukan yli kolme kuukautta. Projektiseurannan lisäksi aion kirjoittaa lehtijuttuja, pitää tätä päiväkirjaa, koettaa kohentaa ymmärrystäni maailmasta ja parantaa ranskantaitojani. Toiveenani tietysti olisi, että matkan jälkeen osaisin entistä paremmin käyttää konkreettisesti hyödykseni Malissa syntyviä näkökulmia. Lisäksi osallistun maaliskuussa Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa pidettävään YK:n aavikoitumissopimuksen Länsi-Afrikan alueelliseen kokoukseen.
Alunperin olin ajatellut tehdä tästä päiväkirjasta selkeämmin aiheisiin jaotellun ja kolumnityyppisemmän kuin viime kerralla. Suomen Sinsibere-projektiryhmäläiset kuitenkin pitivät tärkeämpänä sitä, että tekstiä ja kuulumisia tulee sivuille tiheästi kuin sitä, että sisältö olisi joka kerta loppuun asti hiottu. Niinpä tulen jatkamaan blogia edellisen päiväkirjan tapaan vähän tajunnanvirtahenkisesti. Tarkoitukseni olisi kirjoitella tunnelmista vähintään kerran viikossa ja olen enemmän kuin iloinen kaikesta mahdollisesta palautteesta. Matkan aikana minut tavoittaa tavallisista osoitteistani eli sähköposti periaatteella tulee perille.
Edellisen matkani päiväkirjat löytyvät kahdessa osassa Dodon nettisivuilta. Alkuosa on kirjoitettu lokakuussa ja loppuosa marraskuussa 2003.