MET-visio: 1.6 Kaupunkirakenne

Ihanteemme mukainen kaupunki rakentuu hierarkkisesti järjestyvien keskusten ympärille niin, että lähin keskus on kävely- tai pyöräilyetäisyydellä jokaisesta asunnosta ja työpaikalta.

Vanhoihin taajamiin mahdollisuuksien mukaan tukeutuvat eritasoiset keskukset ovat pikkukaupunkimaisia identiteetti-intensiivisiä paikkoja, joissa kaupallisten palveluiden lisäksi on tarjolla kulttuuria sekä sopivan tiivistä ja urbaania maleksintaan houkuttelevaa julkista tilaa. Näin kaupunkilaisilla on mahdollisuus ankkuroitua lähiympäristöönsä niin käytännön asioita hoitaessaan kuin henkisellä tasolla, jolloin sekä liikkumistarve että ympäristöstä vieraantuminen vähenee.

Kaupunginosien ja keskusten hierarkiat määrittelevät samalla hallinnollisia alueita, joiden sisällä eritasoinen paikallisdemokratia toimii. Näin luodaan puitteet identiteetin kytkeytymiselle vastuunkantamiseen omasta alueesta.

Hierarkkisuuden periaate ei rajoitu keskusten keskinäiseen suhteeseen, vaan sitä noudatetaan suunnittelussa kaupunkiseututasolta rakennusten sisätiloihin. Hierarkkisuudella ei tässä viitata arvojärjestykseen, vaan paikattomuutta estävien erojen ja merkitysten mahdollistavaan suunnitteluperiaatteeseen(ks yllä luku 1.4). Kaikkein erikoistuneimmat palvelut sijaitsevat yleensä ydinkeskustassa, mutta periaatteena on, että jokaisessa kaupunginosassa tai alueella on yksi tai useampi attraktio, jolloin koko kaupungista tulee mielenkiintoinen. Keskuksia ja niitä ympäröiviä asuinalueita suunniteltaessa asukasmäärään, rakennusmassaan ja kaupungissa tarvittaviin instituutioihin suhtaudutaan kuten niukkoihin resursseihin, joita on hyödynnettävä optimaalisesti virikkeellisen ympäristön aikaansaamiseksi (ks yllä, luku 1.2).

Alueet ovat eriytyneitä, mutta pikemmin kulttuurisesti kuin taloudellisilta voimavaroiltaan. Siksi myös tietyistä alue- ja lähikeskuksistakin voi löytää erikoistuneita palveluita. Alueet ovat vaihtelevassa määrin sisäisesti eriytyneitä. Yleisenä periaatteena kuitenkin on, että rakentamisen tehokkuus pienenee ja samalla vihreys lisääntyy keskuksista poispäin siirryyttäessä. Kaupungin ja alueiden reunoilla on tapiolamaista väljän vehreää esikaupunkirakennetta.

Suunnittelutradition kritiikkiä

Rakentamisen teollistumisen jälkeen on rakentamisen määrään suhteutettuna syntynyt vain vähän kaupunkirakennustaiteellisesti mielenkiintoista kaupunkirakennetta, varsinkin kaupunginosia yhteensitovalla makrotasolla. Epäurbaanin rakentamisen – varsinkin lähiörakentamisen – taustalla on teknologisia, taloudellisia ja muita yhteiskunnallisia sekä kulttuuriin liittyviä tekijöitä.

Miellyttäviä pienalueita on lähiörakentamisenkin kaudella osattu luoda, mutta näiden välille muodostuu ei-kenenkään maita. Vaikka piha olisi miellyttävä, oikeata kaupunkikokemusta ei saavuteta jos ympärillä on epäkaupunkia. Tällaisen synty johtuu osittain teknisistä vaatimuksista, osittain pysäköintialueiden, liikenneväylien ja näiden suoja-alueiden vaatimasta tilasta (ks yllä, luku 1), mutta taustalla on myös modernistinen suunnittelukulttuuri, jossa avaria näkymiä ja pelkistettyä tilaa arvostetaan pienimuotoisuutta enemmän. Yhdyskuntasuunnittelun heikon arvostuksen johdosta makrotason järjestelyt toisinaan yksinkertaisesti unohdetaan esteettisen kunnianhimon kohdistuessa omalle tontille, yksittäisiin rakennuksiin tai näiden muodostamiin korttelitason kokonaisuuksiin.

Ongelmaan kuuluu työnjako, jossa detaljisuunnittelun puitteet lyödään lukkoon makrotason oletetusti koviin faktoihin perustuvassa suunnittelussa ja taiteelliselle luovuudelle jää sijaa vain yksittäisten kohteiden tasolla, teknisten vaatimusten reunaehtojen puitteissa toteutettavaksi. Näin näennäisen objektiivinen (mutta tosiasiallisesti “ideologinen”) tiede oikeuttaa esteettisesti ja inhimillisesti huonon kaupunkirakenteen muodostumisen vahvojen taloudellisten intressien ehdoilla.

Miksi “urbaanit” esikaupungit tuntuvat keinotekoisiltä

Se, että selkeä suhde muuhun kaupunkiin esikaupunkivyöhykkeellä usein puuttuu (ääritapauksessa “mentaalikartta” pelkistyy omaan asuntoon, naapureihin, lähiluontoon, ostariin ja keskustaan vievään moottoritiehen) vaikuttaa myös kokemukseen omasta asuinalueesta. Näin ollen tiettyjen kriteerien mukaan esimerkillisestikin suunnitellut alueet, kuten Helsingin Malminkartano ja Tukholman Skarpnäck, eivät yltää tavoiteltuun urbaanisuuteen. Ne tuntuvat keinotekoisilta, koska ne olisivat vaatineet kytkennän historialliseen kaupunkirakenteeseen tai vähintäänkin ympäröiviin kaupunginosiin. Riittävän kokonaisvaltaisen suunnittelun tunnistaa siitä, että tietyn alueen tilanmuodostuksesta, massoittelusta ja arkkitehtuurista voidaan ainakin summittaisesti lukea mikä sen asema koko kaupunkirakenteessa on.

Hahmotettavat yksiköt

Hahmotettavat, identiteetin muodostumista ja sosiaalista kanssakäyntiä edistävät yksiköt ovat hyvän kaupunkirakentamisen elementtejä. Nämä yksiköt eli korttelit, pienalueet, kaupunginosat ja laajemmat alueet muodostavat hierarkioita. Mahdollisuus järjestää tarvittavia palveluita asettaa väestöpohjaminimin näille eritasoisille yksiköille kun taas hahmotettavuus ja inhimillisyys asettavat ylärajan. Lienee kuitenkin syytä välttää liian standardisoituja ratkaisuja, koska myös diversiteetti (ja diversiteetin diversiteetti! ks Max Mannolan kaupunkiutopia) ovat kaupunkisuunnittelullisia arvoja. Periaatteena on, että vaikka kaupunki muodostaa jatkumon, se kuitenkin koostuu sellaisista, joskus helposti (esim. saaret) ja joskus vaikeammin (esim. ruutukaava-/kantakaupungin osat) hahmotettavista yksiköistä, jotka mahdollistavat asukkaiden identifioitumisen alueeseensa ja samalla palvelee päätöksenteon hajauttamista. Erittäin suuretkin yksiköt saattavat olla perusteltuja, mutta niiden on silloin koostuttava erityyppisistä kaduista, kortteleista, viherkäytävistä, rakennuksista jne.

Sopivankokoisten lähiympäristöjen ja niiden hierarkioiden muodostaminen ei tarkoita suurimittakaavaisuuden kieltämistä. Rakennusten ja kaupungin paisuessa osien inhimillisyyden merkitys kuitenkin kasvaa.

Rajapinnat, siirtymät & jatkuvuus

Kaupunkisuunnittelussa painotetaan usein omaleimaisten, sopivankokoisten ja selkeästi hahmotettavien alueiden merkitystä asukkaiden ja muiden käyttäjien identiteetin, turvallisuudentunteen ja viihtyvyyden kannalta. Ongelmat ilmenevät kuitenkin usein kaupunkirakenteen makrotasolla, alueelta toiselle siirryttäessä.

Rajausten tarve
Kaupunki tarvitsee rajoja. Täysin monotoninen valtavankokoinen kaupunkimatto on kauhuvisio. Kaikille käyttäjille, mutta varsinkin lapsille ja vanhuksille, on tärkeää, että jo korttelitasolla on helppo orientoitua ympäristössä ilmenevien erojen perusteella, eikä pelkästään abstrakin osoitteen avulla. Yhtä tärkeää on, että oma alue on jotenkin rajattu fyysisellä rajalla tai ympäristön luonteen kautta.

Yhteenliittämisen tarve
Rajat voidaan kuitenkin usein merkitä hienovaraisesti, niin että jatkuvuuskin korostuu rajoja ylittäessä. Rajoja on erilaisia ja erivahvuisia. “Kaupunki”, joka kokonaan koostu toisistaan eristyneistä mikrokosmoksista on toinen kauhuvisio. Selvä esimerkki tällaisesta on yhdysvaltalainen yhdyskuntarakenne, jossa liikenneväylien toisistaan eristämät pienalueet eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta. Meidänkään lähiömme eivät useinkaan kommunikoi keskenään, eivätkä muodosta suurempia kaupunkikokonaisuuksia (vrt Espoo, jossa asukkaat eivät yleensä tunne naapurikaupunginosia).

Suurkaupunkijatkumo
Suurkaupungin tunnusmerkki on jatkuvuus, mahdollisuus vaeltaa kaupungin sisällä loputtomiin ja eksyä uusiin mielenkiintoisiin ympäristöihin. Siksi on tärkeää aikaansaada miellyttäviä kaupunkia yhteensitovia reittejä. Mutta myös itse rakenteen pitää olla jossain määrin jatkuvaa – tärkeistä rajoista huolimatta.

Liikenne & liikkumiskokemus
Huomiota on kiinnitettävä siihen, miten kaupunki koetaan eri kulkuvälineitä käytettäessä. Nykyisen kaupunkisuunnittelun käytäntöjen johdosta liikenneväylät erottavat ikävällä tavalla toisistaan esikaupunkialueen sinänsä miellyttäviäkin pienalueita.

Suoja-alueet huonoja rajoja
Pienalueiden välillä pitäisi olla toimivia viheralueita liikenneväylien varsille istutettujen suojaviherkaistaleiden sijaan. Alueet voivat myös liittyä toisiinsa ilman välittävää viheraluetta pelkän rakennustyypin muutoksen muodostaessa rajan. Raja voi olla (jossain kohti) häilyvä alueen identiteetin kuitenkin säilyessä (vrt Helsingin Eira eri suunnilta lähestyttäessä).

Esimerkki kaupunkimatosta
Laaja kaupunkimatto on toisaalta myös mielenkiintoinen, silloin kun se (kuten Helsingin Malmin seudulla) on monimuotoinen ja sisältää urbaaneja tihentymiä. Suuraluetta ympäröivät viheralueet sekä alueen periferisten osien matalampi ja väljempi rakentaminen korostavat sen keskustan merkitystä ja alueen muodostavien esikaupunkien yhteenkuuluvuutta. Jos esim. suuralueen kaupungin keskustaan liittävän pääväylän varrella on jatkuvaa kaupunkirakennetta, muodostuu tästä kohti eri alueita yhteenliittävä suurkaupunkijatkumo (Tällainen voisi esimerkkitapauksessa muodostua Latokartanontietä ja rataa pitkin, vaikka Viikin urbaanitiheytymän mahdollisuuksia ei ole käytetty hyväksi. Kööpenhaminan sormikaava on toinen esimerkki; makrotason ideaa vastaan poikkoilevat, mutta siihen kuitenkin alistuvat mikrotason ratkaisut, tekevät kaupunkirakenteesta vielä mielenkiintoisemman). Tässä yhteydessä on korostettava, että on eritytyyppisiä hyviä ratkaisuja. Pääasia on, että jatkuvuus/rajaus -problematiikka otetaan makrotason suunnittelussa vakavasti ja suhtaudutaan siihen rakennustaiteellisena haasteena.

Kaupungin ja maaseudun välinen raja

Kaupungin ja maaseudun välillä on oltava selvä raja. Koska tonttimaan hinta halpenee mitä kauemmaksi kaupungista liikutaan, lähimaaseutu täyttyy teollisuus- ja varastohalleista sekä marketeista, ellei harjoiteta määrätietoista politiikkaa tämän estämiseksi. Kaupungin ja maaseudun välisen rajan pitää olla samalla selkeä että joustava. Kuten ekosysteemien tapauksessa myös kaupunkirakenteessa rajat ovat mielenkiintoisia, monimuotoisia kohtia, joilla eri toiminnot kohtaavat. Greenbelt-periaate tai sormirakenne lisää elintarviketuotannon omavaraisuusastetta ja vähentää kuljetustarvetta.

Espoo & Turku “arkkitehtonisina” ilmiöinä

Kaupunkikokemuksen jatkuvuudelle yhtä häiritsevä tekijä kuin liikenneväylät on kaupunkirakenteen logiikan rikkoutuminen johtuen rakennusten epäjohdonmukaisesta sijoittamisesta toisiinsa nähden ja täysin eri mittakaavan rakennusten ja kaupunkitilojen brutaali kohtaaminen. Tämä tapahtuu sinänsä usein juuri ylileveiden, niihin nähden liian matalien talojen reunustamien liikenneväylien kohdalla. Yllättävät kohtaamiset voivat olla jännittäviä ja esteettisesti onnistuneita, mutta esikaupungeissa ne usein ovat liian sattumanvaraisia, jotta edes kaupunkitilaa muodostuisi. Ellei mitään sääntöjä seurata, tuloksena on sekamelska, ei mielenkiintoinen vaihtelu. Syy siihen, miksi Espoo ja Vantaa (sekä Turun ja osittain Tampereen uudet kerrostumat) ovat epäkaupunkeja, arkkitehtonisesti kiinnostamattomia, tiivistyy näiden avainseikkojen laimiinlyömiseen suunnittelussa. Monikeskuksinen malli ja lähiömäisyys niiden mahdollisesta problemaattisuudesta huolimatta eivät sinänsä ole syypäitä arkkitehtoniseen epäonnistumiseen.

Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma

Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma oli hyvin mannermainen verrattuna nykyiseen funktionalismin mukaisen lähiöperiaatteeseen. Pro Helsingfors oli jo nykyaikaisempi. Voisimmeko oppia jotain näistä kummastakin? Mitkä ovat kunkin suunniteman vahvuuksiä Missä määrin ne olisivat yhdistettävissä? Mitkä (hyvän elämän kannalta arvokkaat) tekijät estävät palaamisen niiden logiikkaan? Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma korostaa urbaania jatkumoa, Pro Helsingfors lähiöiden eriytymistä. Edellisessä vaihtelu ja massiivisen tunnelman keveneminen saatiin aikaan varioimalla lähiympäristöjen rakennetta: käytettiin erityyppisiä katuja, myös paljon puistokatuja, erikokoisia puistikkoja ja puistoja sekä varioitiin rakentamiskorkeutta ja -väljyyttä katujen luonteen mukaan. Nykyisessä (ihanteellisella tasolla) enemmän myöhempää muistuttavassa kaupunkirakenteessa on tärkeää ottaa huomioon kaikki massiivisuuteen (rakennuskorkeus ja tiiveys/väljyys) ja muut kaupunkimaisuuteen ja paikan henkeen vaikuttavat rakennustaiteelliset keinot alueen sijainnin, identiteetin ja statuksen osoittamiseksi.

Kaupunkirakenteen sosiaalinen ulottuvuus

Sosiaaliset tavoitteet on yleensä ymmärretty segregoitumisen estämisenä ja riittävän asumisstandardin tarjoamisena vähävaraisille. Kuten asuinaluesuunnittelun kirjallisuudessa painotetaan (Jalkanen et al. 1997:47), asuinalueiden monipuolisuus ja hyvä suunnittelu on erityisen tärkeää heikoille ryhmille, jotka usein ovat parempiosaisia vähemmän liikkuvaisia ja joilla on näitä huonommat mahdollisuudet kompensoida fyysisen ympäristön puutteita. Tässä visiossa pidetään kiinni näistä hyvinvointivaltion perustavoitteista, mutta haluamme kyseenalaistaa niihin helposti liittyvän tasapäistämisen. Diversiteettiä pitäisi syntyä (ja syntyykin automaattisesti jossain määrin) muistakin syistä kuin johtuen yhteiskuntaluokkien erilaisella sijoittumisella kaupunkirakenteeseen. Erilaisten elämäntapojen tarpeet fyysisen ympäristön suhteen tulisi huomioida nykyistä enemmän. Parhaassa tapauksessa voidaan tuottaa sellaisia uusia malleja ja vaihtoehtoja (esim. autottomia kaupunginosia), jotka pidemmän päälle ovat välttämättömiä kestävän kehityksen aikaansaamiseksi. Vaikka perinteisiäkin alueita yhä rakennettaisiin, myönteistä kehitystä voitaisiin nopeuttaa suuntaamalla rahallista tukea eri projekteille sen mukaan, kuinka hyvin ne toteuttavat joitain yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita. Tämä saattaisi olla poliittisesti ja psykologisesti tehokkampi keino kuin ohjaus lainsäädäntöteitse ja muilla säännöstelykeinoin.

Takaisin MET-vision sisällysluetteloon