METROPOLISTA IDENTITEETTIYTIMIIN

kirjoittaja

Panu Lehtovuori, arkkitehti SAFA, tutkija TKK
panu.lehtovuori [at] hut.fi



Jokaisesta kunnianhimoisesta suunnitelmasta jää elämään yksi tai muutama ajatus pitkään, paljon yli suunnitelman tekijöiden ajatteleman aikahorisontin. J. A. Ehrenströmin 1810-luvulla hahmottelemaa kolmen mereen päättyvän bulevardin kaupunkirunkoa täydennetään ja jatketaan edelleen niin Katajanokan, Länsisataman kuin Töölönlahden suunnittelussa. Eliel Saarisen vuonna 1918 esittämä näkemys seutuistuvasta Helsingistä ei ole vieläkään vanhentunut. Vuoden 1970 ensimmäisen nykymuotoisen yleiskaavan tarjoama ratkaisu kaupungin voimakkaan alueellisen laajentumisen hallintaan – asumisen, liike-elämän ja liikenteen nivominen yhteen niin sanotuissa aluekeskuksissa – elää edelleen Espoon Leppävaaran ja Vantaan Tikkurilan suunnittelun ohjenuorana. Tuoreen vuoden 1992 yleiskaavan kantava ajatus oli tavarasataman siirtäminen Vuosaareen ja Helsingin niemeltä näin vapautuvan maan ottaminen urbaanin kaupunkirakentamisen käyttöön. Tätä prosessia on tuskin aloitettu. Suunnitelma nosti keskiöön myös maankäytön suunnittelun ulkopuoliset kysymykset kaupunkikulttuurista, katuelämän vilkkaudesta ja kaupunkitapahtumista – kaikki aiheita, joiden kanssa kansainvälistyvä Helsinki saa työskennellä pitkään.



Suunnittelijoiden kahden sadan vuoden mittaan esiin nostamat kysymykset, ajatukset ja ratkaisumallit elävät lomittain sekä ammattisuunnittelijoiden työn ohjaajina että profession ulkopuolisten Helsinkiä koskevan ymmärryksen aineksina. Yleiskaavatasoista suunnittelua ei ole hedelmällistä ajatella toisiaan seuraavina ja edelliset korvaavina esityksinä kulloinkin halutusta kaupunkikehityksen lopputilasta, vaan eri tyyppisiä kaupungin kehityksen kannalta tärkeitä kysymyksiä valikoiden esiin nostavana ja julkiseen keskusteluun muotoilevana toimintana. Valitut kysymykset ja ideat muistuttavat talouden ja teknologian tutkimuksesta tuttuja Kondratjeffin pitkiä aaltoja. Tietyn kysymyksen saama huomio ja merkitys lisääntyy hitaasti, hetken se saattaa dominoida kaupunkia koskevaa ajattelua, mutta aina sen alla on jo nousemassa uusi aalto, uusi kysymys, johon edelliset, nousevat ja jo laskevat, limittyvät. Kaupunkisuunnittelu on samalla tavalla kerrostunut jälkien ja jäänteiden kenttä kuin itse kaupunki.




“Metropoli“ kaavaluonnoksen strategisena välineenä



Yleiskaavan 2002 Kehityskuva (KSV 14.6.2001) tarjoaa Helsingin kehityksen uudeksi kysymykseksi seudun edelleen jatkuvan väestönkasvun mahduttamista suurelta osin kaupungin hallinnollisen alueen sisäpuolelle. Strateginen ajatus tai väline tämän tavoitteen saavuttamiseksi on Helsingin muuttaminen – lopulta – “metropoliksi“. Sivuosassa on toinen strateginen väline, nykyisten lähiöiden uudelleenajattelu niin että ne ovat kaupungin keskustalle alisteisen sub-urbin asemesta täysivaltaisia kaupunginosia. Kehityskuvan mukaan “[k]ukin kaupunginosa profiloituu ja vahvistuu kaupunkirakenteen tiivistämisen ja eheyttämisen avulla… Samassa yhteydessä on syytä luopua lähiö-leiman käytöstä ja alkaa puhua omaleimaisista ja omantakeisista [sic] helsinkiläisistä kaupunginosista.“ (s. 40)



“Metropoli“ tuo mieleen paitsi suuren kaupungin joka on tiiviisti rakennettu, myös tiettyjä kaupunkikulttuurin piirteitä. Tärkeä metropoli-käsitteen määrittäjä lienee Georg Simmelin klassinen essee “Metropolis and the mental life“ (1903), jossa suurkaupunkielämä näyttäytyy välineellisten ihmissuhteiden, laskelmoinnin ja liian ärsytyksen todellisuutena, keskeisenä attribuuttinaan välinpitämättömyys, blasé. Metropoli voi olla synkkä ja alistava; tämän tulkinnan Fritz Langin Metropolis (1927) on tuonut useimpien tietoisuuteen. Samalla linjalla on jatkanut myöhempi Hollywood-elokuva, esimerkiksi Ridley Scottin Blade Runner (1982). Toisaalta metropoli on monikansallinen, suvaitseva ja boheemi – Akseli Gallénin ja aikalaisten Pariisi –, dynaamisen teknoromanttinen – Moholy-Nagyn ja miksei Tulenkantajien Berliini – sekä rahan ja ihmisten kansainvälisten virtojen solmu, dynamo ja uhri – Wim Wendersin jaettu Berliini tai syyskuun 11. jälkeinen New York.



Käsitteenä metropoli on monitulkintainen ja epäselvä. Kulttuuriselle kaupunkitutkijalle tai etäiselle esseistille tämä ei ole sen paremmin uutinen kuin ongelma, mutta kaupunkisuunnittelijalle ja varsinkin suunnitelmia lukevalle kaupunkilaiselle se sen sijaan saattaa olla. Jos emme tiedä, mitä sanalla “metropoli“ tarkoitetaan, sitä käyttämällä on mahdollista perustella erilaisia, kukaties keskenään ristiriitaisia toimia.



Täytyy siis selvittää, mihin Kehityskuvan 2002 “metropoli“ viittaa. Jaan tarkastelun kahtia, käsitteen tilallisiin ja kulttuurisiin aspekteihin.




Metropoli tilallisena käsitteenä



Koska Yleiskaava on ensisijaisesti maankäyttöä, tilaa, koskeva suunnitelma, täytynee ajatella että Kehityskuvan “metropoli“ on lähinnä ajateltu Helsingin fyysistä suunnittelua ohjaavaksi ideaksi. Tarjolla on kaksi hyvin erilaista tulkintaa.



Monet Kehityskuvan sanankäänteet sekä Helsingin kaupunkisuunnittelijoiden puheenvuorot (esim. Korpinen 2001) ohjaavat ajattelemaan, että suunnittelijoiden mielissä elää 1800-luvun eurooppalaisen, teollisen metropolin suhteellisen tiivis ja yhtenäinen rakenne. Kehityskuvan alkupuolella todetaan suoraviivaisesti, että “[y]leiskaavan lähtökohtana on, että Helsinki on eurooppalainen metropoli ja kehittyvä suurkaupunki.“ (s. 11)



Edustava esimerkki, hyvässä ja pahassa, on Berliinin James Holbrechtin johdolla vuodesta 1856 alkaen tehty kaupunkilaajennus, josta sodan jäljiltä on yhtenäisenä olemassa Prenzlauer Berg entisessä Itä-Berliinissä. Helsingin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hahmonsa saanut kantakaupunki mukailee Holbrectin Berliiniä monessa mielessä. Muun muassa rakennusjärjestys kopioitiin Berliinistä. Berliini on kiinnostava myös, koska siellä käydään avointa keskustelua kaupungin 1800-luvun rakentumistavan palauttamisesta (Lindqvist 2000). Muita 1800-luvun eurooppalaisia metropolimalleja ovat Barcelonan Cerda-grid (1859) sekä paroni Haussmannin johdolla uudistettu Pariisi.



Ei ole lainkaan selvää, miten 1800-luvun tilallinen ja toiminnallinen rakenne olisi mahdollista saada syntymään 2000-luvun Suomen taloudellisessa, teknisessä, kulttuurisessa, poliittisessa ja demografisessa tilanteessa. Jokainen voi todeta tämän vertailemalla Helsingin Kamppia ja sen vieressä kohoavaa uutta Ruoholahtea. Ruoholahden suunnittelijoiden tavoite oli “jatkaa kantakaupunkia“. Monien suunnittelijoista riippumattomien yhteiskunnallisten tekijöiden seurauksena Ruoholahti ei kuitenkaan muistuta kantakaupunkia juuri missään suhteessa. Se on lähiö, ja läheiset vertauskohdat löytyvät Helsingin Vuosaaresta, Turusta Aurajoen länsirannalta tai Tukholman uusista esikaupungeista. Autoliikenteen kasvu, joukkoliikenteen struktuuri, asuntoihin ja niiden ulkotiloihin liittyvät normit, ihmisten odotukset ja toiveet (perhe ei enää asu hellahuoneessa), kaupunkitalouden ja työpaikkajakauman muutos ja monet muut syyt ovat tehneet Ruoholahdesta jotain muuta kuin tavoitteena olleen “kantakaupunkimaisen“.



2000-luvulla ei voi rakentaa 1800-luvun Helsinkiä – tai Berliiniä. Tämä ei ole arvoarvostelma vaan tosiseikka.



Toinen tulkinta metropolista tilallisena käsitteenä on amerikkalainen. Monet tutkijat, Mark Gottdiener ehkäpä ensimmäisenä jo 1980-luvulla, ovat todenneet, että amerikkalaiset metropolit eivät enää ole ymmärrettävissä keskeisen ydinkaupungin ja esikaupunkien kahtiajaon kautta. Talouden rakennemuutos, asumispreferenssit, kiinteistöspekulointi ja – tietenkin – auto ovat tuottaneet uuden tilallisen muodon, monikeskuksisen kaupunkiseudun (multi-nodal urban region, Gottdiener 1985; 1993). Tässä tulkinnassa metropoli on hierarkiaton kenttä, jossa entinen liikekeskusta, lentokentän ympäristö, moottoritieristeysten reunakaupungit ja monet muut esimerkiksi kuluttamisen, viihteen, urheilun, sairaanhoidon tai korkeamman koulutuksen ympärille kertyvät ytimet erikoistuvat ja kilpailevat keskenään.



Tällainen kehitys on Helsingin seudulla käynnissä, mutta Helsingin kaupungin asenne on sen suhteen ambivalentti. Verrattuna tyypilliseen USA:n keskisuureen kaupunkiseutuun Helsingin seudulla ydinkaupunki Helsingin asema on vahva. Helsingissä on noin puolet seudun asukkaista ja selvästi yli puolet sekä työpaikoista että vähittäiskaupasta. Helsingin suunnittelijat epäilevät ajatusta monikeskuksisesta seudusta. Saattaa jopa olla, että eurooppalaisen, tiiviin metropoli-Helsingin korostaminen on ase naapurikuntien alueella olevia uusia, kilpailevia keskuksia vastaan.



Kuitenkin Kehityskuvan lyhyt viittaus tasaveroisiin, omaleimaisiin kaupunginosiin tuntuu antavan ainakin pikkusormen keskuksettomalle ja hierarkiattomalle ajattelulle. Asiaa ei ehkä ole ajateltu KSV:ssa loppuun.



Ensiksi, tärkeä tilallinen ja historiallinen jakolinja kulkee Helsingin sisällä, ennen sotia syntyneen kantakaupungin ja 1940-luvun alueliitosten – esikaupunkien – välillä, minkä Kehityskuva oikein toteaa. Tämän rajan jälkeen Helsingin kaupungin ja ympäristökuntien välisellä rajalla ei ole kovin suurta maankäytöllistä tai arkkitehtonista merkitystä (kaupunki-identiteettien suhteen tilanne on toinen). Tähän Kehityskuvan pitäisi ottaa selvä kanta: halutaanko historiallista kantakaupunkia kehittää eri keinoin kuin muuta Helsinkiä ja Helsingin seutua vai onko tavoitteena tehdä nykyisestä Helsingin hallinnollisesta alueesta jollakin uudella tavalla metropolimainen ja Espoosta ja Vantaasta poikkeava.



Toiseksi, teollisten metropolien omaleimaiset kaupunginosat ovat syntyneet kaupungin laajentumisen ja siirtolaisuuden vaikutuksista, ja niillä on lähes aina etninen tai rodullinen leima. Pariisin Belleville ja Bostonin North End olkoot esimerkkeinä. Helsingin tilanteessa tällaisten syntyminen ei ole todennäköistä, vaikka Vuosaaressa “Mogadishu Avenue“ onkin. Jos painetta etnisten ghettojen suuntaan joskus olisi, Helsingin virallinen, tasa-arvon ja sosiaalisen sekoittamisen politiikka ainakin huomattavasti hidastaa sellaisten syntyä. Etnisiä tai muita ghettoja ei Helsingissä pidetä toivottavina. Tämän politiikan muuttaminen vaatisi paljon uudelleenajattelua, mihin ei Kehityskuvassa lainkaan viitata – tuskin on syytäkään.



Helsingille luonteva tapa synnyttää omaleimaisia alueita vie kohti monikeskuksisen seudun mallia, jossa on useita myös taloudellisesti vahvoja ja vanhan kantakaupungin kanssa kilpailevia erikoistuneita keskuksia. Tyypillinen muoto on moottoritien varteen rakentuva “käytävä“, esimerkkinä vaikkapa Bostonin Route 128. Helsingissä Pitäjänmäki on tällainen erikoistuva keskus; seudulla taas Kehä III alkaa saada kehityskäytävän piirteitä. – Alla käyn läpi muutamia mahdollisia uusia keskuksia ja “identiteettiytimiä“.



Kehityskuvan luonnos siis samaan aikaan ajaa monikeskuksisen seudun ajatusta ja epäilee sitä. Ongelmasta ei päästä toteamalla että onhan Käpylä tai Munkkivuori tai jokin muu kaupunginosa omaleimainen. Toki, mutta ne ovat omaleimaisia lähiöitä, useimmissa oleellisissa palveluissa keskustasta riippuvaisia. Ja edelleen, jos hyväksytään tämä riippuvaisuus, virallisen Kehityskuvan ajatus koko Helsingin alueen laadullisesta muuttamisesta lähiöistä omaleimaisiksi kaupunginosiksi kuivuu kokoon, ja jäljelle jää pelkästään halu saada “eheyttämisen“ (s. 40) nimissä rakentaa lisää lähes mille tahansa tyhjälle maapalalle.



***



Tämä lyhyt tarkastelu paljastaa kaksi seikkaa. Ensiksi, tilallisena käsitteenä Kehityskuvan “metropoli“ viittaa lähinnä 1800-luvun teollisiin metropoleihin. Kirjoittajat eivät kuitenkaan osoita, miten 1800-luvun kaupunkirakenne on mahdollista toteuttaa 2000-luvun yhteiskunnassa. Toiseksi, Kehityskuvan epäselvä suhtautuminen Helsingin seutuun ja haluttomuus käsitellä kriittisesti kieltämättä hankalaa Helsingin kuntarajan kysymystä johtaa sisäiseen ristiriitaisuuteen suhteessa skenaarioon monikeskuksisesta kaupunkiseudusta.



“Metropoli“ redusoituu moniulotteisesta (ja nostalgisesta) kaupunki-ideaalista seudullisen vallankäytön kassaraksi, avoimeksi valtakirjaksi rakentaa lisää Helsingin kuntarajan sisällä.




Metropoli kulttuurisena käsitteenä



Kulttuurisena käsitteenä “metropoli“ liittyy määritelmällisesti moderniin. Metropoli on yhtä kuin moderni suurkaupunki. Taina Rajanti kirjassaan Kaupunki on ihmisen koti (1999) tekee tämän selväksi: modernin suurkaupungin ja klassisesta Kreikasta periytyvän kaupungin, kaupunkivaltion eli poliksen, välillä on katkos. Yksi katkoksen merkittävä piirre on, että modernia kaupunkia tavataan ajatella ennen kaikkea fyysisenä ilmiönä. Moderni kaupunki on tekninen projekti siinä missä klassinen kaupunki oli ihmisyhteisö, sen tavat, säännöt ja yhteisölliset merkitykset. Moderni kaupunkisuunnittelu – jonka perinteessä niin nyt käsillä oleva Yleiskaava kuin sen kritiikit elävät – on kaupungin fyysistämisen, konkretisoinnin ja visualisoinnin keskeinen toimija. Kulttuurisessa mielessä on siis “rehellistä“ ottaa metropoli modernin yleiskaavasuunnittelun iskusanaksi. Eri kysymys on, onko tämä valinta KSV:n taholta tietoinen.



Taas törmätään puheeseen “eurooppalaisuudesta“ (vrt. Kehityskuva s. 11). Helsingin Kaupunkisuunnitteluvirasto ei liene ajamassa kaupungin muuttamista Fritz Langin tai Ridley Scottin metropolin suuntaan eikä kohti glokaalien hybridien ja huipputeknisen manipuloinnin “postmodernia urbanismia“ (Flusty ja Dear 1999). Täytyy siis olettaa, että suunnittelijoiden mielissä ovat olleet Berlinerluft ja pariisilaisnäkymät – suurten eurooppalaisten metropolien myönteisiksi ajatellut piirteet ja tulkinnat, suurkaupungin moneus, mahdollisuudet, suvaitsevaisuus, kutsuva humu ja silmää vilkuttavat valot. Kehityskuvassa arvellaan ihmisten haluavan “suurkaupungin vilinään, sen monikerroksiseen ja –kulttuuriseen maailmaan ja sinne, missä uudet ajatukset kohtaavat.“ (s. 8) Myös perieurooppalainen ja –moderni uudelleensyntymisen idea elää Kehityskuvassa: “Uusien kaupunginosien ja alueiden suunnitelussa ja toteutuksessa lähtökohtana tulee olla kaupunkirenessanssi…“ (s. 56)



Suunnittelun välineinä ja suuntaviittoina näissä tulkinnoissa on paha sudenkuoppa. Käsillä ovat Tulenkantajien tai nykyturistien nostalgiset käsitykset, joista poliittisen talouden realiteetit on karistettu pois. Kehityskuvan luonnoksessa väikkyvä metropoli on ajassa etäisen kaupunkitodellisuuden subjektiivinen projektio. Se ei ole realistinen ja dynaaminen suunnittelun työkalu, toisin kuin esimerkiksi (klangiltaan tylsä ja tavanomainen) ajatus aluekeskuksista aikoinaan oli.



Kukaties suunnittelijoiden mielissä ovat olleet myös globaalien suurkaupunkien rahanhajuiset lasitornit, Shanghain Pudong, Rotterdamin Kop van Zuid tai Berliinin Potsdamer Platz. Ainakin Kehityskuvasta välittyy voimakas Nokia-huuma, reaalimaailmassa paljolti ohi mennyt.



***



Sana “metropoli“ maistuu hyvältä, ainakin monien helsinkiläisten koulutettujen keskusta-asujien suuussa, mutta suunnittelun konseptina, välineenä tai edes niin sanottuna visiona se on silkkoa. Kehityskuvan “metropoli“ on päiväuni, ei strateginen väline jonka kautta Helsingin muuttumisen kysymyksiä voisi paremmin ymmärtää tai sen prosesseihin vaikuttaa.



On mahdollista keskustella siitä, onko Helsinki metropoli vai ei, tai siitä, muistuttaako se teollista eurooppalaista vai jälkiteollista amerikkalaista metropolia. Nämä keskustelut ovat akateemisesti kiinnostavia (vastaus lienee kompleksinen ja paloittainen), mutta ellei käsitettä “metropoli“ huomattavasti tarkenneta ja rikastuteta, niillä on vähän annettavaa sen paremmin Helsingin tilalliselle kuin kulttuuriselle suunnittelulle. On vaikea nähdä, miten ajatus Helsingistä “metropolina“ ottaisi paikkansa yhtenä – vielä vähemmän uutena! – suunnitteluideoiden pitkänä aaltona.




Hyviä ajatuksia “metropolin“ takana



Jotta uudella Kehityskuvalla olisi pysyvää arvoa, sen täytyy selvittää kaksi kysymystä. Ensiksi, mikä on se Helsingin kehitystä koskeva kysymys, ongelma, mahdollisuus tai trendi, joka on nyt tarpeen nostaa esiin ja ottaa julkisen keskustelun kohteeksi. Toiseksi, Kehityskuvan täytyy luoda strateginen väline, joka on valitun kysymyksen kannalta relevantti[1].



Ensimmäinen ongelma liittyy siihen, onko valittu kysymys – Helsingin noin 1 % vuotuisen väestönkasvun sovittaminen kunnan alueelle – oikea. Paremmin, onko se Helsingin tärkein kysymys juuri nyt? Alkusivuilla Kehityskuva toteaa, että “[t]ämän ajankohdan merkittävimmät ilmiöt liittyvät tietoyhteiskuntaan ja globalisaatioon.“ (s. 6) Nämä ilmiöt kuitenkin pelkistetään ensiksi kansalliseksi ja seudulliseksi keskittymiseksi (s. 35) ja sitä kautta Helsingin kasvuksi, josta on johdettu “metropolin“ ajatus ja tarve. Muutkin ajatuskulut olisivat mahdollisia.



Vaikka uskoa väestönkasvuun on kritikoitu (esim. Tarjanne 2000), on paljon syitä olettaa että pitkällä tähtäimellä, talouden sykleistä lähes riippumatta, Helsinki (seutu) edelleen vetää muuttajia (ks. syistä Raunio ja Linnamaa 2000). Ongelma on toisaalla: Jos väestönkasvu otetaan pääkysymykseksi, yleiskaavatyöstä tulee reaktiivista. Jos väestö joka tapauksessa kasvaa, kasvua voi pikemminkin käsitellä suunnittelun vakiona. Se on yksi ehkäpä suhteellisen harvoista asioista, jonka käyttäytymisen voimme ajatella tuntevamme hyvin. Suunnittelun on sekä kiinnostavampaa että tärkeämpää tarttua sellaiseen, jonka muutos on epävarmempaa, johonkin jolle saattaa kaydä niin tai näin, ja joka siksi kutsuu suunnittelijan interventiota. Väestönkasvu on Helsingin yleiskaavasuunnittelun taustaa, mutta se tuskin voi olla suunnittelun tärkein kysymys.



Yllä kritikoin “metropolin“ epäselvyyttä käsitteenä ja strategisena välineenä. Pääkysymyksen kyseenalaisuudesta riippumatta epäselvyys on vahinko, koska sanan taustalla olevissa pyrkimyksissä on paljon hyvää. Listatkaamme myönteiset:



1) olevan kaupunkirakenteen tiivistäminen, Helsingin “re-urbanisaatio“


2) keskus-periferia tai keskusta-lähiöt –dualismin purkaminen


3) kaupunkikulttuurin ja kaupungissa elämisen arvostaminen


4) ajatukset suvaitsevasta ja monisärmäisestä kaupungista



Nämä järkevät linjaukset voisi ottaa esille sellaisenaan. Ne eivät tarvitse sekoittavan monitulkintaista ajatusta “metropolista“ sateenvarjokseen. Varsinkaan, koska “metropolin“ sumu kätkee myös riskejä ja pahaa tahtoa:



1) carte blanche sekä olevan kaupungin tiivistämiselle että mille tahansa muulle kasvulle ja laajentamiselle, luonnontilaisten rantojen rakentaminen suurimpana kummallisuutena


2) määrällisen kasvun kritiikitön samaistaminen menestyksen kanssa


3) “kaupungin“ asettaminen etusijalle suhteessa “ihmiseen“ tai “luontoon“ (ks. yllä kappale metropolista kulttuurisena käsitteenä)


4) edelliseen liittyen kaupungin mystifiointi ja animointi ikäänkuin se olisi subjekti, jonka ajatukset ja tahdon suunnitteluviraston ammattilaiset yksin ymmärtävät




Mitä “metropolin“ sijalle?



Tässä kirjoituksessa en pysty esittämään kattavaa analyysiä siitä, mikä väestönkasvun asemesta voisi olla Yleiskaavan 2002 “suuri kysymys“. Asiaa voi lyhyesti haarukoida paljon käytetyn kuusikon kautta.




1) Kulttuuri


miten tukea Helsingin hidasta muuttumista todella moninaiseksi, monisärmäiseksi ja ristiriitoja sietäväksi kulttuurikaupungiksi? mitä tarkoittaisi monikansallinen Helsinki – Suomi, Ruotsi, Venäjä, Virö Helsinki: “cool party city“? (Chatterton & al. 2001)


2) Luonto


tähän asti Helsingin “vihreys“ on tarkoittanut hyvin hoidettuja, keskitettyjä infrastruktuureja, kuten lämpöä, jätevedenpuhdistusta. Mitä kaupunkielämän ja luonnon suhde tarkoittaa tulevaisuudessä kaupunki = luontö


3) Politiikka


pääkaupunkiseutu: kuntien välistä kilpailua vai valtiojohtoinen pakkoavioliittö miten Suomen kv. aseman muutokset vaikuttavat pääkaupunkiin? aluehallinto ja kansalaisosallistuminen


4) Talous


IT:n kasvu on lopussa, mistä seuraava hevonen? jos Helsingistä tulee “globaali“, tuleeko siitä myös hyvin rikkaiden ja hyvien köyhien kaupunki (vrt. Dublin)? jos Helsingistä ei tule “globaalia“, miten se pärjää?


5) Teknologia





  • hetken Helsinki on ollut mobiilitekniikoiden näyteikkuna. Miten tästä voisi päästä pitemmälle?
  • miten varmistaa Helsingin pysyvä hyvä sijainti maailman teknologisissa verkostoissa (vrt. Graham & Marvin 2001)?
  • kyborgi-kaupungin todellinen tuleminen?



6) Väestö




  • kasvaa 1% vuodessa pitkällä tähtäimellä (?)
  • siirtolaisuus lisääntyy; milloin suomenkieli on vähemmistökieli?
  • väestön ikääntyminen


Nämä kysymykset ovat useimmille tuttuja, lisää voisi esittää. Luova panos liittyy juuri sen oleellisen kysymyksen valintaan ja muotoiluun. Mielestäni vuoden 1992 Kehityskuvassa sivuttiin monia teemoja onnistuneesti; liika pyöreys oli ehkä sen ongelma.



Itse ajattelen, että aidosti monikansallisen kaupungin muotoutuminen on Helsingin seuraava suuri ja pitkäkestoinen (kulttuurinen) kysymys ja prosessi. Tilallinen kysymys tai ongelma on neitseellisen rakennusmaan loppuminen. Yleiskaava 2002 haluaa kieltää tämän, ja väittää että onhan maata – ja merestä voi täyttää lisää. Varmasti jonkin aikaa voi, mutta minusta olisi sekä kiinnostavampaa että realistisempaa ottaa jo nyt lähtökohdaksi se, että uutta neitseellistä maata ei enää rakenneta. Kaupungin kasvu ja kulttuurinen muutos ilman alueellista laajentumista on Helsingissä uusi tilanne, eräänlainen Gordionin solmu. Se johtaa suunnittelukäytännön ja laajemmin kaupunkia koskevan ajattelun uudistamiseen, minkä mielestäni pitäisi olla Kehityskuvan kolmas pääidea.





Kysymys: Monikansallinen Helsinki



Maahanmuutto ja muut valtionrajat ylittävät vuorovaikutukset lisääntyvät. Muun Euroopan mukana Suomi joutuu puhtaasti demografisista syistä ottamaan vastaan satoja tuhansia ellei miljoonia ihmisiä tulevina vuosikymmeninä. Helsinki on tämän väestöllisen vallankumouksen keskiö: viidessäkymmenessä vuodessa Helsingistä tulee aidosti transnationaalinen kaupunki, halusimme tai emme.



Kaupunki ei ole tähän muutokseen juuri varautunut. Viime vuosien kansainvälistymispuheesta huolimatta helsinkiläiset edelleen katsovat sisäänpäin. Tila ja kulttuuri nivoutuvat tässä muutoksessa erottamattomasti yhteen.




Tilallinen strategia: Tiivistyvä kaupunki/ kaupunki uutena luontona



Maankäytöllisesti tulevaisuuden epävarmuus liittyy siihen, missä määrin vakioksi olettamamme kasvu johtaa Helsingin seudun rakennetun alueen laajentumiseen. Jos emme halua tukea ex-urbaania kasvua ympäri Uuttamaata – ja Virumaata – olevaa kaupunkia täytyy muuttaa ja tiivistää. Helsingillä, jonka neitseellinen raakamaa on jo nyt lähes lopussa, on tiivistämiseen suurin paine ja parhaat taidolliset resurssit.



Laajentumisen muuttaminen tiivistymiseksi on kunnianhimoinen tavoite; kyseessä on virran kääntäminen. Paljon helpompaa on uutta maata käyttöön Kirkkonummelta tai keskeltä Kruunuvuorenselkää. Virran kääntäminen saattaa myös epäonnistua. On vahinko että työn alku, Yleiskaavan 2002 virallinen Kehityskuva, tarjoaa välineeksi turhan monitulkintaista “metropolin“ käsitettä.




Uusi suunnittelukäytäntö: Pirstoutuvan Helsingin uudet identiteettiytimet



Suunnittelijat ajattelevat pitkän tradition tukemina Helsinkiä kaupunkiobjektina, suunnittelun homogenisoituna kohteena. Strateginen väline monikansallisen ja fyysiseltä rakenteeltaan tiivistyvän Helsingin edistämiseksi on – kenties paradoksaalisesti – homogenisoivan ja normittavan suunnittelun ja hallinnan purkaminen. Yhtä paljon ajatuksissa kuin todellisuudessa Helsingin täytyy antaa “pirstoutua“.



Pirstoutumiseen liittyy se, että kaikki uusi ei ole kaikkien mieleen. Tulevaisuuden Helsinki on kiistojen ja ristiriitojen kaupunki, mutta täytyy muistaa että juuri kiistoissa kaupungin lihaa ja verta olevat “toimijat“ – asukkaat, yritykset, järjestöt, vierailijat – ovat etusijalla, mystifioidun kaupunkisubjektin asemesta. Kaupunkisuunnittelun tarve luultavasti lisääntyy tässä prosessissa, ja samalla sen luonne muuttuu. Myös suunnittelu erilaistuu ja erikoistuu. Sen täytyy keskittyä muotoilemaan alueiden ja kaupunginosien keskustelua uusien, spesifien “identiteettiytimien“ ympärille. Näistä ytimistä kokoontuu uusi, 2000-luvun arkeen juurtunut kaupungin ja seudun käsitteellistys ja selkäranka.



***



Helsinki siis tiivistyy, täyttyy, muuntuu, kasvaa ylöspäin, noin prosentin vuodessa. Kulttuurisessa mielessä se pirstoutuu: kaupunginosat profiloituvat ja alkavat kilpailla nykyistä enemmän sekä keskenään että vanhan keskustan kanssa. Jonnekin syntyy uusinta viihdettä syöttävä turisti-Helsinki; jokin kaupunginosa haluaa jättäytyä sivuun uudesta ja ylläpitää omia kyläperinteitään; jonnekin saatta tiivistyä Pikku-Intia. Tilallisessa mielessä nykyisin moottoriteiden ja metsien rajaamista lähiösaarekkeista ja konvulsiivisesti rauhoitetuista asuinkaduista koostuva Helsinki sen sijaan saattaa pikemminkin yhdentyä.



Jos Helsinki todella haluaa siirtyä rakennetun alueen laajentamisesta jo rakennetun uudistamiseen, näköpiirissä on kaupungin huomattava uudelleenrakenteistuminen. Tämä vaatii paljon työtä esimerkiksi osallistumisen järjestämiseksi sekä kiinteistötaloudellisten välineiden ja houkuttimien kehittämiseksi. Kuratointia, kiistojen välittämistä.




Seudullisia keskuksia ja uusia identiteettiytimiä



Montako seudullisesti ja kansainvälisesti merkittävää keskusta tai kulttuurisesti omaleimaista identiteettiydintä Helsingissä voi menestyä? Tähän ei ole tarpeen antaa täsmällistä vastausta, mutta esimerkin vuoksi asiaa voidaan miettiä käsillä olevan pohjalta.



Itsestään selvästi nykyinen keskusta on yksi seudun keskuksista myös tulevaisuudessa. Nykyinen Helsingin politiikka on pitää se kaikkien mahdollisten toimintojen keskuksena, siis “eurooppalaisena“ kaupunkikeskustana “amerikkalaisen“ erikoistuneen ytimen asemesta. Tehtävä on haastava. Se saattaisi yksinään olla riittävä Yleiskaavan 2002 suuri ajatus, jonka eteen tehdään töitä vielä vuonna 2100.



Yhtä hyvin voi kysyä, onko tavoite haluttava. Olisiko Helsingin keskustan kehittämiselle – niin keskustan asukkaille, muille seudun asukkaille, turisteille kuin lyhytaikaisille mutta tärkeille bisnes-vieraille – etu, jos keskusta profiloituisi nykyistä tietoisemmin? Syntyykö Helsingin pienessä keskustassa turhia ristiriitoja ja huonoja kompromisseja sen vuoksi, että sitä edelleen tehdään “kaikille“? Jo hieman kulunut iskulause “pocket-size metropolis“ täytyy ehkä asettaa uuteen tarkasteluun[2]. Keskustankin identiteettiydin saattaa olla muuttumassa.



Uutena ajatuksena käsillä oleva Kehityskuva 2002 nostaa esiin Itä-Helsingin kehittämisen. Kulosaaren sillan itäpuolella asuu lähes puolet helsinkiläisistä, ja on varmasti hyvä ajatus puhaltaa Itäkeskus aluekeskuksesta kansainvälisesti merkittäväksi koulutuksen ja liiketoiminnan keskittymäksi.



Koska tienoo on asuntovaltaista, työ vaatii uusia osallistumisen kanavia. Itä-Helsingin laadullisesta muuttamisesta voisi hyvinkin tulla merkittävä strateginen hanke, jossa luodaan uusia suunnittelumenetelmiä ja päädytään uusiin tuloksiin.



Helsingin monet merenlahdet voisivat olla työkalu uusien identiteettiytimien muodostamiseksi. Salmisaaren, Jätkäsaaren ja Munkkisaaren kokonaisuus on painokas, ja jos suunnittelijat luopuisivat Ruoholahden tyylisten keskustalähiöiden ja kantakaupungin vesitetyn jatkamisen tottumuksista, siitä voisi tulla kantakaupungin veroinen moderni turismin, viihteen, urheilun, perinteen ja teknologian leimaama keskus. Kenties lopulta kaivattu “gateway“ muuallekin kuin Tallinnaan.



Laajemmassa katsannossa Helsingin ja Espoon yhteinen korkean teknologian alue rakentuu Seurasaarenselän ympärille. Salmisaari, Pitäjänmäki, Espoon Keilalahti, Otaniemi, Tapiola-Westend uusine rantoineen ovat tämän kokonaisuuden osia. Myös Lauttasaari kuuluu tähän “teknorinkiin“, ja juuri Lauttasaari on ollut ja tulee olemaan suunnittelukiistojen kohde. Ehkäpä Lauttasaarta kannattaisi ajatella teknoringin vihreänä jadehelmenä sen sijaan että pilataan sen laatua rannoille täytetyillä uudisalueilla. Jo rakennetun Lauttasaaren sisällä on paljon kulunutta ja uudistamista ja muuttamista kaipaavaa kaupunkia. Harva kaupunginosa voi olla museo.



Arabialla on designin, taiteen ja tietoverkkojen kautta kansainvälisiä tavoitteita ja myös realistisia mahdollisuuksia päästä niihin. Jos ajatellaan koko Vanhankaupunginselän ympäristöä, silläkin on suuri seudullinen paino ja diversiteetti. Niin sanottu Tiede-taide –akseli on ohjelmallinen ja temaattinen ajatus, jonka lupaus on monilta osin lunastamatta.



Myös Vantaanjoki saattaisi olla hyvä identiteettiydin. Se halkoo lukuisia uudistusta odottavia “lähiöitä“ ja nivoo yhteen niin seudun vanhinta historiaa kuin uusinta turvalaaksotodellisuutta.



Kallion ja Vallilan välinen laakso voisi olla reunan sijasta keskus. Sen luova kehittäminen voisi nostaa esille Kallion piileviä kulttuurisia ja taloudellisia voimia sekä poistaa Keski-Pasilan ja Sörnäisten sataman uudisalueiden tavanomaista lähiösaarekkeen luonnetta.



***



Tämä luonnos on osittainen, mutta kenties ei ole sattuma että luonnonmuodostelmat tulevat helposti mieleen mahdollisina kaupungin ja seudun identiteettiä kokoavina ytiminä. Helsinki on “lähellä luontoa“. Se on ominaisuus, jota kannattaa vaalia. Samalla tulee käsittääkseni mahdolliseksi pyyhkiä pois yksioikoinen rakennetun ja rakentamattoman jako, joka on niin sanottua täydennysrakentamista koskevien kiistojen taustalla. Kaupunki on luontoa, luonto kaupunkia.



Identiteettiytimistä (vrt. urban icons, Chora 2001) puhuttaessa kyse on suunnittelun tyylin muuttamisesta. Ajatus on ottaa paikat sellaisinaan, omine toimijoineen, arvoineen ja ongelmineen. Suunnittelijat tuovat esiin muutospaineet (Lauttasaari osana “teknorinkiä“) ja ehdottavat yhteisen kiinnostuksen paikallisen fokuksen ja teeman. Aloitetaan laaja osallistumisprosessi, jonka tavoitteena on synnyttää progressiivinen käsitys mahdollisuuksista, ja annetaan kunkin kaupunginosan tai uudelleen määritellyn “keskuksen“ tai “ytimen“ kehittyä omaan suuntaansa, omin välinein. Ajatus on saman suuntainen kuin Gordonin ja Hirvosen (2000) esiin tuoma aluekuvauksiin perustuva suunnittelutyö. Erona se, että alueet ovat hallinnollisesti (kartalla) määriteltyjä kun taas uudet ytimet olisivat tavalla tai toisella havaittavia ja koettuja – kaupunkilaisille merkityksellisiä. Ne myös tähtäisivät populaarin kaupunkia koskevan ymmärryksen muuttamiseen, uusien potentiaalien avaamiseen olevasta.



Alussa tulokset eivät ehkä olisi kovin hämmästyttäviä, mutta tämä on minusta ainoa tie koko Helsingin seudun laadulliseen muuttamiseen. Suunnittelu etääntyy modernista visuaalisesta painotuksesta, ja ihmiset, heidän antamansa merkitykset, heidän arkensa ja elämänkuvionsa samoin kuin alueen taloudelliset, symboliset jne. toimijat – sosiaalinen tila – tulee suunnittelun ensisijaiseksi kohteeksi. Prosessi on sekä sosiaalisesti että tilallisesti sangen erilainen kuin tällä hetkellä mahdollinen standardisoitujen rakennussaarekkeiden tuottaminen sinne minne niitä vielä pystyy sijoittelemaan. Vähitellen saattaa alkaa syntyä uusia ajatuksia, uusia ytimiä ja uusia identiteettiä luovia prosesseja, niin että Helsingin “re-urbanisaatio“ vähitellen toteutuu.



Myös Kehityskuva on huomannut merenlahdet, mutta siinä ne näyttäytyvät kartalle piirtyvinä “ICT-vyöhykkeinä“ (s. 36), eivät moniulotteisina ja elettyyn todellisuuteen sitoutuvina ja vaikuttavina keskustelun ytiminä. On myös kiinnostavaa (ja ymmärrettävää), että CIAM-prinsiipit jatkavat Kehityskuvassa elämäänsä uudempien sekoittumista painottavien ajatuskuvioiden rinnalla: “Super City tekee toimitiloja, Garden City tarjoaa viihtyisän asumisen ja Network City tarjoaa yhteydet; joka puolelle kaupunkia.“ (s. 53) Tie laadullisesti uuteen jälkimoderniin suunnitteluun on pitkä.



***



Palatkaamme vielä “metropoliin“. Helsingin seutu on muuttumassa monikeskuksiseksi seuduksi. Teollisen metropolin tiiviis, homogeeninen ja yhden keskuksen suhteen määrittyvä rakenne ei ole mahdollinen eikä tavoiteltava. Nykyisten normikokoisten asumalähiöiden ja aluekeskusten asemesta muutosta strukturoivat kooltaan ja myös ajalliselta kestoltaan vaihtelevat identiteettiytimet. Helsingin seutu on uudentyyppinen kaupungin ja luonnon hybridi. Kaupungin hallinnollisella rajalla ei tässä katsannossa ole merkitystä.



Eurooppalaisen metropolin, Berliinin tai Barcelonan, henki (joskaan ei visuaalinen asu, tuskin myöskään typologiat tai ohjelmat) voisi kuitenkin elää Helsingin kantakaupungissa. Jotta tämä olisi mahdollista, suunnittelun pitäisi ottaa nykyistä radikaalimpi ote ja luopua poliittisesti korrektien lähiösaarekkeiden tuottamisesta Jätkäsaaressa, Sörnäisissä ja Pasilassa. Näillä muutamilla neliökilometreillä voisi olla mahdollista tuottaa Kaupunkia – isolla ja kovalla koolla.




Kirjoitus ilmestynyt alun perin: Yhteiskuntasuunnittelu vol 39:3 (2001), ss. 67-80.



Kirjallisuus




  • Chatterton, Paul & al. (2001). Changing our ’Toon’. Youth, nightlife and urban change in Newcastle. Newcastle: University of Newcastle. (http://www.ncl.ac.uk/youthnightlife/ncl-sum.pdf)
  • Chora (Bunschoten, Raoul; Hoshino, Takuro; Binet, Hélène) (2001). Urban Flotsam. Stirring the City. Rotterdam: 010 Publishers.
  • Flusty, Steven ja Dear, Michael (1999). Invitation to a Postmodern Urbanism. Teoksessa Beauregard, R. and Body-Gendrot, S. (toim.), The Urban Moment. Cosmopolitan Essays on the Late-20th-century City, Thousand Oaks, CA: Sage, ss. 25-50.
  • Gordon, Douglas & Hirvonen, Heikki (2000). Time for change. A new approach for the Helsinki ’yleiskaava plan’. Yhteiskuntasuunnittelu vol 38:3, ss. 63-75.
  • Gottdiener, Mark (1994) [1985]. The Social Production of Urban Space. Austin: University of Texas Press.
  • Gottdiener, Mark (1993). The New Urban Sociology. New York: McGraw-Hill.
  • Graham, Stephen ja Marvin, Simon (2001). Splintering Urbanism. Networked infrastructures, technological mobilities, and the urban condition. New York ja Lontoo: Routledge.
  • Helsingin yleiskaava 2002. Maankäytön kehityskuva 14.6.2001. (http://www.hel.fi/ksv/)
  • Korpinen, Pekka (2000). Towards a renessaince of the European city. Yhteiskuntasuunnittelu vol 38:3, ss. 56-62.
  • Lindqvist, Mikko (2000). Muurit murtuvat, kadut pysyvät. Yhteiskuntasuunnittelu vol. 38:4, s. 76.
  • Rajanti, Taina (1999). Kaupunki on ihmisen koti. Helsinki: Tutkijaliitto.
  • Raunio, Mika ja Linnamaa, Reija (2000). Asuin- ja elinympäristön laatu ja kaupunkiseutujen kilpailukyky. Osaajien preferenssit ja tyytyväisyys Helsingin, Tampereen, Turun, Jyväskylän, Porin ja Seinäjoen seuduilla. Tampere: Tampereen yliopisto, SENTE-julkaisuja 9/2000.
  • Simmel, Georg (1950). The Metropolis and Mental Life. Teoksessa The Sociology of Georg Simmel. New York: Free Press, 1950, ss. 409-424. (alkuteos: Die Grosstädte und das Geistesleben. Teoksessa Jahrbuch der Gehe-Stiftung. Dresden, 1903, ss. 185-206) (Muokattu nettiversio esim.: http://condor.depaul.edu/~dweinste/intro/simmel_M&ML.htm)
  • Tarjanne, Liisa (2000). Yleiskaava 2002 – kenen ehdoillä Teoksessa Martinsen, Rolf (toim.) (2000). Uhattu Helsinki. Kirja Helsingin kaupunkisuunnittelun kriisistä. Helsinki: Helsingin kaupunkisuunnitteluseura/ RAK, ss. 33-43.
  • Turner, Chris (2001). The Twenty-Four Hour City and Around the Clock Consumption. (julkaisematon käsikirjoitus)



[1] Vuoden 1992 Yleiskaavassa oli paljon puhetta Helsingin kansainvälistymisestä, Uudesta Baltiasta ja Helsingin gateway-asemasta. Omasta mielestäni kysymys oli osuva, mutta strategiset välineet eivät olleet kovin tehokkaat tai näkyvät. Kaupunkitapahtumat ja –kulttuuri, kulttuurikaupunkivuosi 2000 välitilinpäätöksenä, veivät oikeaan suuntaan mutta eivät osuneet vuonna 1992 ajateltuun ytimeen eli talouteen ja kansainvälisiin investointeihin. Kehä III:n logistiikkavyöhyke, jolla 1992 kaavassa oli seudullinen, ei kansainvälinen rooli, on ottamassa “taloudellisen kansainvälistäjän“ paikan; toinen arvaamaton muutos oli yhden suomalaisen yhtiön, Nokian, nopea kasvu suureksi kansainväliseksi korporaatioksi.



[2] Britanniassa on alettu kyseenalaistaa keskustojen kehittämisen paradigmaa, jonka osat ovat “eurooppalainen“ sekoittunut rakenne sekä voimakas kaupallisen viihteen ja yöelämän korostaminen (24h city). Esimerkiksi Chris Turner (2001) kysyy, olisiko sittenkin parempi tehdä segregoituja “dokauskatuja“. Helsingissä olutterassien ja taloyhtiöiden kiistat tuntuvat lillukanvarsilta, mutta ne ovat silti esimerkki hankauksesta, jota ei voi poistaa toiveella siitä, että keskustan mahdollisuuksia ei pilattaisi “kaikenlaisilla moraalisäännöillä tai teknisillä määräyksillä“ (Kehityskuva s. 23).