Ympäristö kehitysyhteistyö- ja kauppapolitiikassa

Määritelmänsä mukaisesti kestävästä kehityksestä voidaan puhua silloin, kun sekä sosiaalinen, ekologinen että taloudellinen kestävyys on otettu huomioon. Kuitenkin erilaisia toimia perustellaan yhä useammin vain yhdellä kestävän kehityksen ulottuvuudella. Kestävä kehitys voi dodolaisten mielestä toteutua vain silloin, kun kaikki kestävän kehityksen kolme ulottuvuutta otetaan huomioon.

Hallitusohjelmassa Suomen kehitysyhteistyön keskeisiksi painopisteiksi on nimetty köyhyyden vähentäminen, tasa-arvo ja koulutus. Aiemmista ohjelmista poiketen ympäristöuhkien torjunta ei enää ole erikseen nimettynä painopistealueena. Mielestämme ympäristön tilaan on kuitenkin kiinnitettävä erityistä huomiota, kun köhien maiden tilannetta pyritään parantamaan. Jos luonnonvarojen riittävyydestä ja ekosysteemien kantokyvyn säilymisestä ei huolehdita, myös köyhyyden vähentäminen ja elinolojen kohentaminen on pitkällä tähtäimellä mahdotonta.

Esimerkiksi ilmasto-oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaista olisi, että jokainen maailman asukas saa tuottaa kasvihuonepäästöjä saman verran. Mikäli kehitysmaat kasvattaisivat päästöjään, kuten teollisuusmaat ovat tehneet, kasvihuoneilmiö riistäytyisi nopeasti käsistä. Kasvihuoneilmiön aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt seurannaisvaikutuksineen (kuivuus, myrskyt, tulvat ja meriveden lämpeneminen ja nousu) koituvat usein pahimmin haitaksi juuri etelän köyhien maiden asukkaille, joiden osuus ongelman aiheuttaneista päästöistä on nykyisellään varsin pieni. Teollisuusmaiden vähentäessä päästöjään on niiden samanaikaisesti kehitettävä uusia tekniikoita ja kokonaan uusia kehitysväyliä niille maille, joiden päästöt ovat voimakkaassa kasvussa.

Köyhyyttä pitäisi siis pyrkiä poistamaan keinoilla, joilla ympäristöhaitat minimoidaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olisi löydettävä toisenlainen kehityksen tie kuin minkä teollisuusmaat 1800- ja 1900-lukujen kuluessa kävivät läpi. Tätä kehitystä väritti luonnonvarojen ja erityisesti fossiilisten polttoaineiden käytön eksponentiaalinen kasvu. Kamppailemme nyt ympäristöongelmien ja talouskasvun irtikytkennän saavuttamiseksi, johon meitä velvoittaa myös Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen toimintaohjelma. Tavoite on haastava jopa Suomen kaltaisessa teknologisesti huippukehittyneessä korkean tehokkuuden maassa. Nykyinen vaurauden ja talouskasvun lisääntyminen ei kuitenkaan tapahdu tavalla, jota voisi kutsua kestäväksi kehitykseksi. Miten siis tällainen kehityksen malli voisi löytyä ja miten sen löytämisen tavoite näkyy Suomen kauppa- ja kehityspolitiikassä

Kansainvälisten sopimusten mukaiset mekanismit ja muut kehitysyhteistyön mallit

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen kehitysmaissa Kioton sopimukseen liittyvän puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) avulla on osoittautunut ennakoitua vaikeammaksi. Sekä teollisuusmaiden että yritysten on ollut vaikea löytää sopivia kumppaneita kehitysmaista ja projektien käynnistäminen kohdemaissa on ollut vaikeaa. Kuitenkin parempien teknologioiden siirtäminen kehitysmaihin on välttämätöntä, jotta kiihtyvää ilmastonmuutosta voidaan torjua.

Tällaiset kansainvälisten sopimusten mukaiset ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävä mekanismit ovat tärkeitä, mutta pelkkä sopimuksen mukaisen menetelmän noudattaminen tai Suomen saamien päästökrediittien määrä ei saa nousta kehityshankkeiden toteuttamisessa keskeisimmäksi päämääräksi. Sopimusten ehdot täyttävien tehokkaiden toimintatapojen löytäminen vaatii harjoittelua ja aikaa. Toivomme siis, että valtion tukema kehitysyhteistyö painottaa yhä enemmän ilmastonmuutoksen ehkäisemistä ja kannustaa nimenomaan projektien monimuotoisuuteen ja uusien yhteistyömuotojen kehittämiseen.

Uuden toimintatavan kehittäminen ja todellisen päästövähennysten saavuttamisen varmistaminen voivat
pitkällä tähtäimellä johtaa siihen, että Suomi pystyy niiden avulla täyttämään myös kansainvälisten sopimusten mukaisia velvoitteitaan.

Kumppanuushankkeet ja valtion hallinnon rooli

Johannesburgin huippukokouksen määrittelemien kumppanuushankkeiden on sanottu olevan varsin lähellä monia Suomen jo pitkään harjoittamia laajatoimijaisen kehitysyhteistyön käytäntöjä, eikä niiden näin ollen ole nähty tuovan mitään erityisen uutta suomalaiseen kehitysyhteistyöhön.

Periaatteessa kumppanuushakkeet voisivat tuoda myös kotimaassa aiempaa laajemmin yhteen erilaisten osaajien kokemuksia ja vahvuuksia. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen, yritysten ja tutkimuslaitosten välinen vahvempi yhteistyö voisi mahdollistaa uudenlaisia hankkeita kehitysmaissa. Mikä voisi olla valtion rooli tällaisen uudenlaisen yhteistyön kehittämiseksi? Voisiko valtio tukea hakkeiden syntymistä uudenlaisin kriteerein ja tukimuodoin? Myös hankkeita ja niiden kriteerejä koskevan tiedonkulun koordinoinnilla olisi tilausta kumppanuusjärjestelmien määrittelyn ollessa yhä kesken kansainvälisellä tasolla. Järjestöillä itsellään ei tähän toistaiseksi ole riittävästi omaehtoisia resursseja.

Lisätietoja:

puheenjohtaja
Johanna Sinkkonen
puh. 050 3766631

Aleksi Neuvonen
puh. 050 5344241

Tuuli Kaskinen
puh. 050 5140752