Sarjan 2 ensimmäistä osaa käsittelevät kristillisen luontokäsityksen historiaa ja ekoteologian syntyä. Niitä seuraavat osat käsittelevät muiden uskontojen luontokäsityksiä sekä kristillisten kirkkojen reaktioita ympäristökriisiin ja niitä koskeviin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.
Jokaisen osan tiivistelmä on tarkoitus julkaista Drontti-lehdessä.
Ekoteologian tehtävä
Uskonto on tekijä, jota ei sovi unohtaa maailman ongelmien ratkaisuyrityksissä. Uskontohan on aina edustanut mahtia, joka on ihmisen heikkouden ulkopuolella ja järjen yläpuolella. Sen näkemyksiä maailman tapahtumista ja ongelmista pitäisi tuoda enemmän esiin.
Suomalaiset sosiologit Risto Heiskala ja Kimmo Saaristo ovat arvelleet, että ekokatastrofi saadaan mahdollisesti vältettyä, jos toiminnan muutos voidaan motivoida uskonnollisesti. Luonnosta tulisi tehdä ”arvojen arvo”, se tulisi pyhittää, jolloin sen tuhoamista alettaisiin pitää syntinä ja taburikkomuksena. Sekä perinteisen uskontotradition päivittäminen että kokonaan uuden luominen ekologisiin tarpeisiin ovat keinoja, joiden avulla on mahdollista avata uusia uskonnollisia näköaloja ja toimintamalleja suhteessa ympäristönsuojeluun. Monilla kristillisillä kirkoilla on sitä paitsi usein eettisen mielipidevaikuttajan rooli.
Tässä kirjoitussarjassa tarkastelemme kristinuskon ja muidenkin uskontojen luontokäsityksiä, ja sitä, millaiseen käyttäytymiseen luontoa ja ympäristöä kohtaan ne kannustavat.
Whiten syytteet kristinuskoa kohtaan
”Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” (1.Moos.1:26) ”…ja Jumala sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa, ja tehkää se itsellenne alamaiseksi…”” (1.Moos.1:28)
Viitaten näihin ja muihinkin Vanhan Testamentin säkeisiin Lynn White väitti v. 1967 artikkelissaan The historical roots of our ecological crisis, että länsimaiden tapa hyväksikäyttää luontoa pohjautuu juutalais-kristilliseen perinteeseen, ja on saanut alkunsa kristillisellä keskiajalla. Hänen mielestään länsimainen muoto kristinuskosta on ollut kautta aikojen kaikkein ihmiskeskeisin, eli antroposentrisin, uskonnon muoto.
White esitti ainakin neljä asiaa, jotka ovat ihmisen ja luonnon suhteen ongelmallisia kristinuskossa. Niistä mainittakoon tässä kaksi relevanteinta:
- Luomiskertomuksen mukaan yhdelläkään luodulla oliolla ei ole muuta tarkoitusta kuin palvella ihmisen tarkoitusperiä.
- Pakanallisen animismin tuhoaminen tekee mahdolliseksi luonnon hyväksikäytön ja välinpitämättömyyden luontokappaleiden tuntemusten suhteen.
Whiten mukaan luomiskertomus ”desakralisoi” luonnon eli poisti siltä sen ”pyhyyden”, jolloin ihmiset alkoivat käsittää luonnon vain hyötyarvona ilman itseisarvoa. White jatkaa, että moderni tiede ja teknologia, jotka ovat johtaneet meidät tämänhetkiseen ympäristökriisiin, ovat selkeästi länsimaalaisia ja niillä on juurensa kristinuskossa. Luonnontieteet nimittäin nousivat alun perin uskonnollisista lähtökohdista ja niiden avulla ihminen pyrki ymmärtämään Jumalan tarkoituksia, koska niiden ajateltiin löytyvän luonnosta joka oli Jumalan luomistyön tulos.
White esitti myös ratkaisuehdotuksen länsimaiseen ympäristökriisiin. Hän väitti, että koska syyt ympäristöongelmiin löytyvät kristinuskon antamasta hierarkkisesta luontosuhteesta, myös ongelmien ratkaisumallien täytyy olla uskonnollisia. Uskonnollisesti motivoitu suojelunäkökulma on monissa maailman osissa huomattavasti vaikuttavampi kuin sekulaari tai poliittinen.
White, joka itsekin on kristitty, lähti hakemaan uudenlaista luontonäkemystä Franciscus Assisilaisen kosmosentrisestä näkemyksestä, jossa korostettiin kaikkien Luojan luomien olentojen tasa-arvoa. Whiten avaus herätti tarpeen pohtia tarkemmin teologisia käsityksiä luonnosta, joka johti ekoteologisen ajattelun nousuun. Tähän palataan tässä artikkelisarjassa myöhemmin tarkemmin. Aluksi käydään läpi erilaisia juutalais-kristillisiä luontokäsityksiä halki historian.
Vanhan Testamentin luontokäsitykset
Whiten syytteitä vastaan voidaan puolustautua huomauttamalla, että luomiskertomuksen (1.Moos. luvut 1-2) mukaan maailmaa ei ole luotu ihmistä varten, vaikka siellä puhutaankin hallintaoikeudesta kaikkiin muihin olentoihin. Ihminen on keskeisyydestään huolimatta kuolevainen, rajallinen ja erehtyväinen, minkä myötä häntä ja maailmaa voi uhata katastrofi. Joissain tapauksissa Jumalan paremmin näkevillä eläimillä on jopa suorempi yhteys Jumalaan kuin ihmisellä, kuten profeetta Bileamin aasilla (4.Moos. 22:21-35). Hyvin usein on läsnä riski ihmisen syntisyyteen ja välien rikkoutumiseen Jumalaan sekä ympäristöön.
Vanhassa Testamentissa, ehkä luomiskertomusta lukuun ottamatta, kaikista luoduista puhutaan ensi sijassa suhteessa Jumalaan, eikä niinkään ihmiseen. Psalmi 104 ylistää Jumalan huolenpitoa kaikista luoduistaan, ja siitä voidaan johtaa, että tämä kaikki hyvä kuuluu yhtä lailla kaikille luoduille olennoille. Ihminen esitetään siinä rinnakkain muiden luotujen kanssa, eikä minkäänlaisessa erityisasemassa. Maan hedelmällisyyskään ei palaudu yksinomaan inhimillisiin tarpeisiin. Jumalan toiminnan päämääränä on kaikkien luotujen elämä ja hyvinvointi. Hän tekee Nooan vedenpaisumuksen jälkeen liitonkin jokaisen eläinryhmän kanssa erikseen.
Jobin kirjassa Jumala suorastaan palauttaa ihmisen, Jobin, maan pinnalle, kun tämä halusi mitellä voimiaan hänen kanssaan, kysymällä häneltä monisanaisesti (Job 38-40) että ihminenkö muka loi maailman ja kaiken hyvän joka siinä on? Jumala mainitsee monilla eläimillä olevan ylivertaisia ominaisuuksia ihmiseen verrattuna. Keskeisenä sanomana voidaan nähdä nousevan esiin se, että maailmalla on ihmisestä riippumaton mielekkyys ja inhimillisen käsityskyvyn ylittävä logiikkansa.
Kuten taivas ja maa on joukkoinensa perinnäisesti Jahven, sitä ei voi luotu (ihminenkään) omistaa. Toisinaan Jumala saattoi rangaista ihmisiä ja antaa heidän maansa eläimille perintömaaksi, kuten Edomin maan (Jes.34). Kuvaannollisesti Raamatusta löytyy siis eräänlainen luonnonsuojelualuekin.
”Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1.Moos. 2:15). Ihmisen tehtävä on siis myös osaltaan tehdä ympäristöstään sitä ihanaa elämän puutarhaa, mitä se parhaimmillaan voi olla.
Jumalan luomistyönkään huippu ei ollut ihmisen luominen vaan seitsemännen päivän, lepopäivän pyhittäminen. Silloin mukaan tuli pyhän ulottuvuus, joka takaa sen, ettei ihmisellä ole Jumalan maailmaan rajatonta käyttöoikeutta. Maan itsekäs riistoviljely oli siis yhtä lailla kiellettyä kuin orjien tms. paneminen raatamaan ilman seitsemän päivän välein toistuvaa lepoa (2.Moos. 23:12). Hallintavalta sisältää vastuun elämän hyvinvoinnista ja tasapainosta. Vaikka ihmisellä on valta käyttää eläimiä ravinnokseen, ei ihmisellä ole VT:n lainsäädännön mukaan lupaa niiden riistokäyttöön.
Vanha Testamentti haastaa näkemään luonnon ja sen elämän suurenmoisena ja ihmeellisenä, ja havaitsemaan siinä Jumalan käden pyhän jäljen. Tällaisella maailmalla on mittaamaton arvo, eikä ihminen voi sitä perimmiltään omistaa.
Antiikin luontokäsitykset
Kreikkalaiset luonnonfilosofit tarkoittivat termillä ”luonto” (fysis) oliolajin ominaisuuksien sekä oliolajien ja niiden keskinäisten suhteiden kokonaisuutta. Platonin mukaan maailmalla on suunnittelija eli demiurgos, jonka hyvyys toimii maailman rakentamisen vaikuttimena. Hän tekee maailman, joka on niin hyvä kuin mahdollista. Jos tämä on totta, sen muuttaminen olisi huonomman vaihtoehdon valitsemista. Myöskään jonkin maailmassa olevan olion väheksyminen ei ole perusteltua, koska demiurgi on tahtonut, että se on.
Platon korosti dualismia ruumiin ja sielun välillä. Aristoteles nimitti näitä aineeksi (hyle) ja muodoksi (eidos), ja hänen mukaan jokainen olio on näiden yhdistelmä. Aineeseen sisältyy mahdollisuus eli potentiaalisuus tulla joksikin eli aktuaaliseksi. Uusplatonisti Plotinoksen mukaan todellisuuden taustalla on Yksi, joka emanoituu Järjeksi, joka puolestaan emanoituu Sieluksi. Olevaisen tehtävänä on nimittäin ”palata” Yhteen, joka merkitsee mystistä yhdistymistä ideoiden takaiseen olemuksen alkuperustaan.
Antiikin filosofien luontokäsityksestä voidaan kokoavasti todeta seuraavaa: Luonto (maailma, todellisuus) on matemaattisten lainalaisuuksien mukaisesti järjestäytynyt kokonaisuus, jota älyllisen olennon, ihmisen, on pyrittävä käsittämään, mikä on hänen korkein päämääränsä. Luonnon hyvyydestä ja kauneudesta johtuen luonnon muuttaminen ei ole kiinnostavaa eikä eettisesti perusteltua. Toisaalta platonismi ja stoalaisuus olivat taipuvaisia korottamaan sielun ruumiin yläpuolelle, ja aristotelinen filosofia korostamaan ihmisen rationaalisuutta ja ihmistä järjellisenä olentona. Näille ajatuksille voidaan perustaa ihmisen tietty hallintavalta luontoon nähden.
Näillä antiikin filosofikouluilla oli kristillisen teologian muotoutumisessa olennainen rooli. Tyhjästä luomisen ajatus (creatio ex nihilo), vakiintui kristinuskoon 300-luvulla. Kreikkalainen kirkkoisä Origeneen (185-254) mielestä ei ole uskottavaa, että maailma olisi olemassa sattumalta, joten hänen mukaansa on järkevämpää uskoa, että maailma on Jumalan tyhjästä luoma.
Lännen kuuluisin kirkkoisä, Augustinus (354-430), esitti antiikin kristillisen luontokäsityksen synteesin teoksissaan De Genesi (Luominen) ja Confessiones (Tunnustukset). Siinä maailma ei kuitenkaan synny demiurgin käsistä vaan Jumalan puheena, hänen Sananaan. Oliot ovat ”olemisen suuren ketjun” mukaisesti järjestäytyneet hierarkkisesti. Ylimpänä ovat ne, jotka kuuluvat ”taivaaseen”, eli enkelit. Välitilassa, aevum, ovat alemmat enkelit, ja niiden alapuolella ruumiilliset substanssit. Ihminen on eräänlainen taivaan ja maan välittäjämuoto, koska hänellä on sekä sielu että ruumis. Ihmisen alapuolella ovat puolestaan eläimet, kasvit, kivet jne.
Teoksessaan Civitate Dei Augustinus kuvaili yhteiskuntaa dualistisesti: oli olemassa Ihmisen yhteisö (Civitas Homini) ja Taivaan yhteisö (Civitas Dei) sen keskuudessa. Maan lahjat ovat Jumalalta peräisin, mutta jos niistä tulee ainoa ihmisen kiintymyksen kohde ja jos Taivaan yhteisön lahjoja vähätellään, seuraukset ovat katastrofaaliset, sillä silloin luisutaan paholaisen suuntaan ikuiseen rangaistukseen.
Kreikkalainen kirkkoisä Basileios (330-379) uskoi, että Jumala pelastaa eläintenkin sieluja, mutta tähän Augustinus ei uskonut, sillä eläimille ei ole annettu päättelykykyä. Tämä on voinut vaikuttaa länsimaisen teologian hitauteen tunnustaa muiden luotujen arvo.
Antiikin ja Augustinuksen ajan ajattelu ei näyttänyt siis tuottavan elämänmuotoa, jota leimaa luonnon kerskakulutus, vaan sellaista johon liittyi kulutuksesta pidättyminen, askeesi. Toisaalta luontoa, materiaa, on saatettu alkaa pitää henkeä ja henkistä todellisuutta alempiarvoisena, platonilaisten ja aristotelisten esikuvien mukaan. Kristillinen käsitys, että Jumalan luoma todellisuus on käsitettävä, kannusti puolestaan tiedonintressin voimistumiseen ja myöhemmin luonnon manipulaatioon.
Kirjoitussarjan seuraava osa kertoo Franciscus Assisilaisesta ja hänen jälkeisen ajan luontonäkemyksistä, varhaisesta ekoteologiasta ja nykyajan ekoteologisista suuntauksista.
Lähteet
- Kjellberg Seppo 2000: Urban ecotheology. International Books, Utrecht.
- Nurmi Suvielise (toim.) 1999: Hurja luonto: Abrahamista Einsteiniin. Yliopistopaino, Helsinki. Artikkelit: ”Jumalan maailma ja sen asukkaatVanhassa Testamentissa” (Jaakko Hyttinen) ja ”Antiikin filosofian ja kristinuskon luontokäsityksen piirteitä” (Petri Järveläinen).
- Pesonen Heikki (toim.) 1999: Uskonnon luonto: Ihmisen ja luonnon suhde uskonnollisessa ajattelussa. Atena, Jyväskylä. Artikkeli: ”Kristinusko ja ympäristökriisin ”syylliset” (Heikki Pesonen).
- Pyhä Raamattu (vuoden 1933 suomennos).