Dodo on tuonut perinteisesti aika tekniseltä kuullostavaan keskusteluun kestävyydestä humanistisemman vireen. Näin totesi EkoSAFA kun se palkitsi Dodon vuoden 2010 Tunnustuspaanulla.
Kaupunkiryhmässä onkin pohdittu perusteellisesti niitä piirteitä, jotka tekevät kaupungeista hyviä ja jopa mieltä ylentäviä asuinpaikkoja. Nyt kun talouslaman vanavedessä maailmalla mitä yllättävämmät tahot – taloustieteilijöitä ja –neuvonantajia myöten – pohtivat, mitä olisi muutettava talouselämässä, jotta vältyttäisiin tupla eko-katastrofilta, siis sellaiselta joka vaurioittaisi peruuttamattomasti elämän ekonomista ja ekologista perustaa, yli-kehittyneisyys ja yli-rikkaat kaupunginosat puhuttavat myös meitä. Mitä talouden uudelleen järjestely voisi merkitä meille, jotka pyrimme kohti kestävää kaupunkiä
Vanha konkari, luonnosta ja ihmisistä pitkään huolta kantanut David Harvey sanoo, että kestävää kaupunkia voi ajatella aineenvaihdunta-analogian avulla – kaupunki tuottaa kaikenlaista, se vetää energiaa ja resursseja puoleensa ja se tuottaa kamalasti kuona-aineita. Yksi syy siihen, että kaupungit eivät yleensä kehity kestäviksi, on Harveyn mukaan niiden kilpailuun perustuva talous, sekä siitä kärjistyvä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu. Se sotii paitsi oikeudentajuamme vastaan, myös rationaalista yhteisten resurssien käyttöä vastaan, hän väittää. Tuotteliaan tutkijan lyhyt haastattelu aiheesta löytyy täältä.
Harveyn ajatus kaupungeista osana luonnon kiertokulkua istuu hyvin kaupunkilaisen ympäristöaktiivin työkalupakkiin. Sen lisäksi tulkitsen, että kaupunkilaisen ympäristöaktiivin näkökulmasta maailmalla vallitsevassa kaupunkisuunniittelussa on ainakin pari täysin kestämätöntä, mutta vasta vähän kyseenalaistettua periaattetta tai uskomusta. Uskotaan, että 1) rikkaat pelastavat kaupungit (kuluttavat paljon, maksavat veronsa ja pyörittävät vielä firmoja) ja 2) avaimet hyvään huomiseen ovat immateriaalisuus ja luovuus.
Tosiasiassa homma menee usein juuri päin vastoin. Varsinkin maailman suurkaupungeissa rikkaiden hinta on korkea – autoilua subventoidaan, varakkaita palvelevia rakennuksia ja alueita myös, sitä paitsi yhä useammin köyhät ja joskus ihan tavallisetkin kansalaiset suljetaan niistä jollain tavalla pois – aidoilla tai korkeilla hinnoilla. Ja rikkaiden jatkuvasti resursseja nielevä elämäntapa vaikuttaa fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön, ja pikkuhiljaa myös siihen, että yksityisomaisuuden suojeleminen alkaa näkyä ja tuntua kaupungilla liikkuessa (mistä kirjoitin taannoin Voimaan). Lukkojen ja aitojen lisäksi tämä tuntuu siinä, että rikkaat vetäytyvät omaan yksityisyyteensä koulujen, terveydenhuollon ja joukkoliikenteen suhteen, mikä yleensä merkitsee muille kaupunkilaisille näiden palvelujen heikennyksiä. Ja kun yritetään “elävöittää” ja samalla tuoda kaupunkeihin tehokkaampia taloudellisia toimijoita itse asiassa tehdäänkin paikallisille pienyrittäjille karhunpalvelus, kun kaupallisen toiminnan (yksityisyrittäjyyden) kustannukset pystyy maksamaan vain sellainen jolla pääomaa on oikein kunnolla. Globaali pääomahan on mittakaavaltaan jotain aivan muuta, kuin pienyrittäjän säästöihin ja lainoihin perustuva alkupääoma. Talous-globalisaation paikallisuutta haurastavat piirteet tunnetaan jo hyvin ja asiaa voi pohtia myös suomalaisten kaupunkien kohdalla (Kaarin Taipale on näin tehnytkin, täällä pdf.)
Kestävyydestä puhuttaessa on mietittävä globaalin ja paikallisen talouselämän yhteensovittamista toisiinsa mutta myös molempien suhdetta ekologiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Ainakin suurkaupungin aineenvaihdunnassa on nurjia puolia, jotka peilautuvat suoraan ekologisena sekä inhimillisenä tuhona tai tuhlauksena. Kaikissa maailman suurissa kaupungeissa on nyt jo esimerkiksi pakko tuoda osaavaa työvoimaa muualta (suomalaisiakin kätilöitä oli Lontoo joskus lihavina aikoina pullollaan!). Suurkaupunki kun on liian “kallis” paikka, jotta siellä voisi keskittyä sellaisiin asioihin kuten lasten kasvattamiseen (leikkipuistoja ja kouluja on vähemmän kuin autopaikkoja tai kauppakeskuksia), sosiaalisten siteiden ruokkimiseen (se mahtuu, jos mahtuu, työn jälkeen jättämiin rakoihin) tai luonnon kiertokulkuun (kuka nyt kaatopaikan tai jätteenpolttolaitoksen naapurissa haluaisi asua).
Tästä kaupunkitilan kalleudesta polveutuva tilankäyttö myös tahtoo jakaa kaupungin rikkaisiin ja köyhiin alueisiin (rikkaille rakennetussa kaupungissa köyhempiäkin asukkaita myös tarvitaan – ainakin hoivatyöhön ja roskien siivoomiseen). Niinpä eriarvoisessa kaupungissa saattaa kyllä asua hyvin monenlaista porukkaa, mutta trendi on se, että heille teetetään omat, toisistaan erillään olevat asuin alueet. Jos ja kun tästä seuraa välimatkojen piteneminen, ja työn tahti sen kun kilpailun varjossa kiihtyy, voi kaupungista tulla hyvinkin uuvuttava paikka sen lisäksi että se on ekologisesti tuhlaava paikka.
Tähän ei välttämättä tuo helpotusta se, että talous pyörii yhä enemmän immateriaalisen ympärillä. Kaupunkien päätösten taustalla on nykyään säännöllisesti ajatus “luovuuden kilpailusta”, mihin Suomessakin ollaan antaumuksella heittäydytty, ja mikä häivyttänyt monista kaupungeista teollisuuden joskaan ei tavaran paljoutta. Toki luovuuden ihannointi tuottaa kaupunkikuvaan kaikenlaista, mikä ensisilmäyksellä on varsin leppoisan ja mukavan tuntuista, mm. kahvila-kulttuuria ja kulutuksen ja viihteen keitaita. Siitä polveutuu myös monen kaupungin tekemien investointien tärkeysjärjestys, jonka mukaan kaupungeista pitäisi tehdä mahdollisimman houkuttelevia luoville ja rikkaille. Kun tämä ajattelu pikkuhiljaa hautaa alleen muut prioriteetit, kaupungeista valitettavasti tehdään toinen toisiaan muistuttavia ns. luovia luokkia mielisteleviä ja usein keinotekoisesti ja kalliilla elävöitettyjä kulisseja, joissa elinkeinoelämä ja inhimillinen hyvinvointi tulkitaan aika kapeasti.
Tilanne ei ole Helsingissä tietenkään yhtä räikeä kuin New Yorkin tai Lontoon tapaisissa finanssikeskuksissa puhumattakaan kolmannen maailman megakaupungeista, mutta toki Suomessakin vastaavaa ajattelua löytyy. Helsinkiläisiä kuohuttanut hotellihanke Katajanokalle on herättänyt kysymään, miksi turisteille tai vieraileville bisnesmiehille pitäisi tarjota kaupungin paraatitontti. Senaatintorin reunan elävöittämissuunnitelma perustuu niinikään kaupungin tavoitteeseen tehostaa sen omistamien kiinteistöjen tuottavuutta. Alueen suunnittelu näyttää lähteneen oletuksesta, että kaupalliset toimijat toivoisivat määrätyn kansainvälisen estetiikan ja kulutuskulttuurin mukaista rakennettua ympäristöä, jossa suomalaisittain uniikki rakennushistoriallinen arvo tai raitio-liikenteen sujuvuus merkitsevät vähemmän kuin oletettu kaupallinen lisäarvo. Myös tässä yhteydessä huomaa, etteivät immateriaalisen talouden päämäärät aivan itsestään selvästi tue ekologisuutta. Kävelykaduksi muuttaminenhan ei vähennä päästöjä, jos vastaavasti autoille teetetään alueen läheisyyteen maan alle paikoitushalleja.
Palatakseni lähtökohtiini, halusin lisätä perinteiseen dodolaiseen humanismiin vielä kysymyksiä, jotka näyttävät tulevan Suomessakin pikkuhiljaa ajankohtaisiksi: kenelle huomisen kaupunkia tehdään, kenen ehdoilla, kenen vastuullä Onko tietoyhteiskunnan kaupunki sittenkään ekologisempi kuin edeltäjänsä?
Eeva Berglund, yhden kaupunkiryhmän maanantaisession innoittamana.