Ennen tänne Maliin lähtöäni kuvittelin, että voisin kertoa Afrikasta ja afrikkalaisista jotain sellaista, mitä kaikki eivät ole jo kuulleet. Eurooppalainen käsitys Afrikastahan on jokseenkin se, että täällä on kovin ystävällistä, mutta kurjan likaista. Ajattelin, että voisin ehkä jotenkin laajentaa tai värittää tuota kuvaa. Nyt kuitenkin huomaan, että päiväkirjani sivut täyttyvät kuvauksista, joissa ylistetään paikallista ystävällisyyttä, lämminhenkisyyttä ja läheisyyttä ja samalla kauhistellaan köyhyyttä, sairauksia ja likaisuutta. Tuntuu, että tästä kaikesta pystyy sanomaan vain sellaista, mikä on sanottu jo monesti aiemmin. Olen hämmentyneen yllättynyt siitä, että elämä kylissä on kuin suoraan Unicefin esitteestä ja ottamani valokuvat näyttävät juuri siltä, miltä valokuvat ”Afrikasta” näyttävät. Ja jos itse esiinnyn kylissä otetuissa valokuvissa, näytän ihan yhtä tyhmältä kuin valkoihoiset vieraat aina näyttävät.

Kaikesta tästä huolimatta koitan nyt jotenkin kuvailla keskiviikkona ja torstaina Banco-couran kylään tekemääni retkeä.

Vieraana Banco-courassa

Lähdimme matkaan keskiviikkona iltapäivällä Assètoun ja autonkuljettaja Bengalin kanssa. Oona oli kertonut, että kylävierailuille otetaan mukaan kauhean paljon tavaraa, mutten silti olisi uskonut, että yöpymistarvikkeet hädin tuskin mahtuvat maastoautoon. Mukana oli telttasängyt, patjat, moskiittoverkot kiinnityskehikkoineen, vesiämpäri, kassillinen kattiloita ja kauhoja, kaasupullo ja meidän molempien kassit, jotka nekään eivät olleet kovin pienet. Erityisesti minun reppuni vaikutti muuttokuormalta, koska mukanani oli juomavesi ja ruokaa pariksi päiväksi.

Banco-couraan ajaa Bamakosta vajaan tunnin, joten olimme perillä ennen pimeää. En kuitenkaan ehtinyt juuri katsella ympärilleni ennen kuin hämärä laskeutui ja elämänpiirimme rajoittui meidät majoittavan suvun pihaan. Kuten kai kaikkialla, minne menemmekin Assètoulle ja minulle tuotiin tuolit ja istuimme pihaan vaihtamaan kuulumisia ja tervehtimään kyläläisiä. Minulle edelleen oudot bambarankieliset tervehdykset toistuivat aina hiukan erilaisina ja vastailin Assètoun perässä Ń se (hyvää päivää teillekin) ja Tarassité (kiitos hyvää).

Sitten kylän puhemiehet saapuivat paikalle ja meille tarjottiin illallista. Olin supernolo, kun kieltäydyin ateriasta ja kaivoin repustani varmaan Ranskan kautta Maliin kuljetetun maissisäilyketölkin, ja myöhemmin norsunluurannikkolaisiksi paljastuneet banaanit. Samaan aikaan pihan toisella laidalla oli kuivumassa iso kasa paikallisia maissintähkiä ja muulle väelle tarjottiin paikallista riisiä ja kastiketta.

Ruokailu on Malissakin tärkeä seremonia ja sain moneen kertaan pyytää Assètoua selittämään, etten mitenkään ylenkatsonut kyläläisten tarjoamaa ruokaa, vaan pelkäsin vain raukan eurooppalaisvatsani kestävyyttä. Päätin kuitenkin saman tien, että piakkoin minun on alettava syömään paikallista ruokaa tai muuten joudun kieriskelemään häpeässä vielä monessa kylässä.

Aterian jälkeen toinen Sinsiberen puhemiehistä pyysi minut mukaansa perheensä pihaan. Siellä katsottiin mustavalkoisesta televisiosta ranskaksi dubattua amerikkalaissarjaa. Kylään ei tietenkään tule sähköä, mutta jonkunlaisten akkusysteemien avulla sielläkin melkein joka pihalla surisee televisio.

Televisiota katselleessaan seurue mutusteli maapähkinöitä ja niitä tarjottiin minullekin. Tuoreet maapähkinät ovat ihanan hyviä. Ne maistuvat mainiosti pähkinälle, mutta lisäksi ehkä hiukan herneelle ja ovat pehmeämpiä ja vaaleampikuorisia kuin meidän tuntemamme kuivatut maapähkinät. Olin tosi iloinen, että Oona oli edellisen iltana opettanut minut halkaisemaan pähkinät oikeaoppisesti, ja että Alimalta ja Assètoulta olin oppinut, että kaikki roskat kuuluu heittää suoraan maahan. Näin sain pienen osan pähkinöistä syötyä jotenkin kunniallisesti muiden televisionkatsojien seuratessa tarkkaan puuhailuani. Loput pähkinät tungin taskuuni, koska meidän pian piti palata takaisin isäntäperheemme pihaan, jossa Sinsibere-kokous oli alkamassa.

Nyt kun sadekausi on päättymässä, kyläläisten aika kuluu päivisin pelloilla. Sen takia kokoukset järjestetään aika myöhään illalla. Nyt pihaan alkoi kerääntyä Sinsibere-naisia siinä kahdeksan maissa. Kaikki paikalle saapuneet kävivät ensin tervehtimässä meitä, nauroivat hassulle lausumiselleni ja väärille vastauksilleni ja istuivat sitten pihalle levitetyille matoille.

Tapaamisen tarkoituksena oli kertoa, että Sinsibere-työt on aika käynnistää myös Bancossa nyt, kun sadekausi alkaa olla ohi. Lisäksi vaihdettiin kuulumisia puolin ja toisin. Banco-courassa oltiin kaikin puolin tyytyväisiä Sinsibere-projektiin. Toki kylässä toivottiin, että Sinsibere voisi tehdä enemmän ja käyttää enemmän rahaa, mutta sekä kylässä pidettyä saippuanvalmistuskoulutusta että muutamien Sinsibere-naisten käymää ruukuntekokurssia pidettiin onnistuneina. Assètou tulkkasi englanniksi minulle kaiken minkä pystyi ja pyysin häntä taas kiittämään koko joukkoa siitä, että sain olla kylässä vieraana.

Yö

Kokous kesti ehkä tunnin. Sen olikin aika siirtyä yöpuulle ja menimme Assètoun kanssa valmistelemaan sänkymme nukkumakuntoon. Nukuimme pienessä neliskulmaisessa huoneessa, johon astutaan suoraan pihalta, kuten malilaisten talojen huoneisiin yleensä. Kasasimme telttasänkymme ja viritimme moskiittoverkot sänkyjen päälle. Olin aika väsynyt, enkä innostunut pimeässä hortoilemisesta, joten päätin jättää iltapesun väliin. Sen sijaan minun oli pakko tutustua vessaan. Se on yleensä pihan perälle savesta muurattu yhdeltä sivulta auki oleva koppi, jonka lattiassa on reikä. Reikä johtaa syvään maakuoppaan ja vaikka voisi kuvitella toisin, katottomassa kopissa ei haise ollenkaan järkyttävältä. Monet suomalaiset puuseet sietäisivät ottaa oppia täältä. Paperia ei tietenkään ole, vaan puhdistautumista varten annetaan vesikannu.

Nukkumaan mentyämme pieneen huoneeseemme kantautui vielä jonkin aikaa television ääni, mutta aika pian kuului vain heinäsirkkojen siritystä. Olin olettanut, että lapset itkisivät ja ovet paukkuisivat pitkin yötä, mutta sain yllättyä siitä, että korviini kantautui vain luonnon ääniä.

Peltikattoisessa huoneessamme oli aika kuuma, mutta nukuin hyvin. Aamulla heräsin ehkä kuuden aikaan kukon kieuntaan ja pian Assètou nousi tekemään aamurukouksensa. Torkuin vielä seitsemään asti, jolloin kylä alkoi olla hereillä ja minunkin piti lähteä aamutoimille. Astuessani ovesta ulos tajusin, miksi kuuman huoneemme ovi oli ollut parasta pitää kiinni. Pihassa vain muutaman metrin päässä minusta makasi kaksi lehmää ja pitkin pihaa juoksenteli vuohia kiliensä kanssa.

Saippuanvalmistusta

Päivän aikana kyläläiset esittelivät minulle Sinsibere-koulutusten tuloksia: saippuanvalmistusta ja ruukuntekoa. Sekä valmis saippua että ruukut myydään markkinoilla ja niiden tuotto sijoitetaan yhdistyksen kassaan. Tarkoituksena on, että yhdistyksen varojen karttuessa se voi antaa jäsenilleen entistä suurempia lainoja ja siten mahdollistaa entistä parempien toimeentulomuotojen kehittämisen. Ruukunteosta kerron lisää joskus myöhemmin, nyt tyydyn vai saippuanvalmistuksen selostamiseen.

Saippuanvalmistukseen tarvitaan karite- tai jatropha-puun pähkinöistä saatavaa rasvaa. Tällä kertaa kyläläisillä oli varastossa karite-voita, joten tuloksena olisi karite-saippuaa. Voi oli säilötty puun lehtiin, jotka varovasti kuorittiin ehkä halkaisijaltaan 30 senttisen voipallon ympäriltä. Sen jälkeen voi leikeltiin palasiksi ja sulatettiin avotulella kolmen kiven päälle asetetussa kattilassa.

Saippuan valmistuminen kesti useita tunteja ja aina uuden työvaiheen aluksi joku lähetettiin kauppaan ostamaan seuraavassa vaiheessa tarvittavaa ainetta. Voin sulattamisen jälkeen tarvittiin soodaa. Se haettiin kaupasta ja laitettiin liukenemaan veteen. Tuloksena oli vahvan emäksistä, ikävänhajuista liuosta. Kun sooda oli varmasti liuennut veteen, seos kaadettiin ohuena nauhana vielä hiukan lämpimän karite-öljyn joukkoon. Tässä vaiheessa tarvittiin tarmokkaita sekoittajia, sillä seos paakkuuntuu helposti. Sitten kaupasta lähdettiin hakemaan pesupulveria. Sitä lisätään saippuan joukkoon, jotta kariten voimakas tuoksu tasaantuisi. Tuntuu hassulta, että avotulella keitettyyn saippuaan lisätään ties mistä ulkomailta tuotua OMO-pesupulveria, mutta saippuan tuoksu vaikuttaa sen myyntihintaan. Illalla kotona Ibrahim kertoo, että hänen isoäidillään oli tapana keittää kokoon sitruunamehua, jota sitten käytettiin saippuan tuoksuntuojana. Nykyään kuitenkin sitruunan keittäminen olisi liian hidasta puuhaa, joten OMO ajaa saman asian.

Pesupulveri lisättiin siis karite-soodaliuokseen ja sekoittamista jatkettiin ehkä puolisen tuntia. Samaan aikaan yksi nuoremmista naisista otti esiin saippuamuotin ja pesi sen. Joku haki myös ison reikäisen muovipalan, josta etsittiin mahdollisimman ehjä kohta. Se laitettiin muotin pohjalle, jotta valmis saippua olisi helpompi irrottaa. Sitten saippualiuos oli valmista ja se kaadettiin varovasti muottiin. Sekoittamiseen käytetty nuija ja sekoitusastia kaavittiin huolellisesti puhtaiksi. Yhtään saippuaa ei saanut mennä hukkaan. Saippuan kuivuminen kestää kuivalla ilmalla muutamia tunteja, mutta nyt iltapäivällä alkoi sataa. Vaikka muotti nostettiin sisään kuivumaan, saippuan kovettuminen oli kosteassa ilmassa hitaampaa. Niinpä saan nähdä valmiita saippuoita vasta seuraavalla vierailullamme Bancoon.

Saippuanvalmistukseen osallistui noin 20 keski-ikäistä naista. Varsinkin nyt sadonkorjuuaikaan nuoret naiset joutuvat tekemään pitkiä päiviä pellolla, eikä heillä ole aikaa osallistua yhdistyksen puuhiin. Aamupäivällä pihapiirissä ei ollut juuri muita kuin saippuanvalmistajat ja joidenkin naisten selässä liinassa nukkuneet pikkulapset, mutta puolen päivän aikaan lapset saapuivat koulusta ja aikuiset pellolta kotiin syömään. Silloin pihan täytti valtava meno ja meininki. Lapset seurasivat innokkaina saippuanvalmistusta ja olivat tietysti erityisen kiinnostuneita kamerastani. Lisäksi he esittelivät ylpeinä vihkojaan ja koulutehtäviään ihan niin kuin suomalaisetkin lapset.

Vierailulla kyläpäällikön luona

Ennen lähtöämme meidän piti vielä käydä tapaamassa kyläpäällikköä. Hän on vanha puhelias setä, jonka suku asuu meidät majoittaneen suvun naapurissa. Pihapiirissä on useita olkikattoisia majoja ja astuimme sisään yhteen niistä. Tämän kylän päällikkö on nuorempi ja puheliaampi kuin Bironissa tapaamamme. Vaihdoimme perinteiset toivotukset ja kiittelimme puolin ja toisin. Sitten alkoi sataa ja meidän oli jäätävä päällikön majaan odottamaan sateen loppumista. Assètou ja mukanamme ollut puhemies juttelivat vilkkaasti päällikön kanssa. Minä keskityin minulle tarjottujen maapähkinöiden syömiseen ja sateen katselemiseen. Vähitellen piha muuttui mutavelliksi ja myös niskaani tippui katosta pisaroita. Se kuitenkin loppui pian, kun sade tiivisti katon oljet.

Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että olin ihan kuin Peppi Pitkätossu Etelämeren saarella. Istuin olkikattoisessa majassa kyläpäällikön luona, söin tyytyväisenä maapähkinöitä ja kuuntelin vieraiden ihmisten kummallista puhetta. Välillä minulta kysyttiin, olinko naimisissa tai kuinka matkani Suomesta tänne sujui ja tulisinko ensi vuonna uudestaan, mutta suurimman osan ajasta saatoin keskittyä vain tunnelman tarkkailemiseen. Siellä majassa kaikki tuntui ihan luonnolliselta, mutta näin jälkeenpäinhän kuva on kuin kliseisessä elokuvassa: valkoinen nainen olkikattoisessa kyläpäällikön majassa syömässä tuoreita maapähkinöitä ja keskustelemassa siitä jäisikö kylään jonkun miehen vaimoksi. Hassua ja samalla niin todellista.

Sateen lakattua kiitimme vieraanvaraisuudesta, toivottelimme että tapaisimme pian ja tarvoimme pihan yli paljain jaloin nilkat sananmukaisesti savessa. Autolla pesimme mutaiset kätemme ja jalkamme ja lähdimme kohti kaupunkia.

Malilaisen ruuan perusraaka-aine on maaseudulla hirssi ja kaupungeissa riisi. Juuri nyt, kun sadekausi on lopuillaan, maaseudulla maisemaa hallitsevat yli kolmeen metriin kurottuvat hirssin varret. Niger-joen rannoilla on lisäksi riisipeltoja, joille vesi nousee voimakkaimpien sateiden aikaan. Riisin suhteen Mali olisi jokseenkin omavarainen, jos hyvälaatuista malilaista riisiä ei vietäisi ulkomaille. Nyt kuitenkin tilalle joudutaan tuomaan halpaa bulkkiriisiä Aasiasta.

Tavalliseen ateriaan kuuluu riisin ja hirssin lisäksi ruskeaa kastiketta. Vaatimattomimmillaan kastikkeesta ei juuri sattumia löydy, mutta kasviksia, kanaa, kalaa tai lihaa käytetään, jos niitä on saatavilla. Myös juuri nyt kypsyneistä maapähkinöistä tehdään jauhoa, jota käytetään kastikkeeseen.

Sipuli ja tomaatti ovat kastikkeiden perusraaka-aineita ja usein mukana on myös kaalia, okraa, papuja tai munakoisoa. Minun suurinta herkkuani ovat isot bataatin, jamssin tai perunan palat, joita on usein kastikkeen joukossa. Sen sijaan kastikkeessa limaiseksi muuttuva okra ei koostumuksensa vuoksi kuulu suosikkeihini. Riisiin sekoitettuna sekin kuitenkin menettelee.

Kanoja ja karjaa pidetään kaikissa kylissä, mutta niiden lihaa syödään vain juhlapäivinä. Sen sijaan Niger-joen varrella olevissa kylissä on usein tarjolla kalaa. Kuuluisimmillaan se on niilin ahventa, jota täällä kutsutaan ranskaksi capitainiksi, ja jota on erilaisissa muodoissa tarjolla myös bamakolaisissa ravintoloissa.

Ruoka syödään sormin yhteiseltä lautaselta

Kylissä ruoka tarjotaan yhdeltä isolta vadilta, jonka ympärille ruokailijat kerääntyvät. Vadilla on riisiä, jonka päälle nostellaan kastiketta. Ruokailijat huuhtovat kätensä yhteisessä vesiastiassa ja sen jälkeen ruoka syödään sormin. Tarkoituksena on pyörittää riisistä ja kastikkeesta palloja, jotka laitetaan oikealla kädellä suuhun. Tehtävä on kuitenkin melko hankala ja kastiketta ja muuta ruokaa valuu pitkin käsiä. Ruokailun jälkeen kädet taas huuhdellaan yhteisessä vesiastiassa. Myös juomavesiastia on yleensä yhteinen.

Ruokaa tehdään kerrallaan koko suurperheelle, johon voi kuulua noin 30–50 henkeä. Ensin syövät miehet ja muut arvohenkilöt, joiksi esimerkiksi projektien kylissä vierailevat työntekijät lasketaan. Sen jälkeen vuorossa ovat naiset, sitten pojat ja viimeiseksi tytöt.

Minulle yhteiseltä lautaselta likaisin sormin syöminen on tuntunut vaikealta. Vielä vaikeampaa on sietää syömisen arvojärjestystä, joka jättää heikoimmat viimeisiksi. Malissa onneksi ei juurikaan nähdä nälkää, vaan kylien lapsetkin saavat mahansa täyteen. Nyt sadonkorjuuaikaan tilanne on erityisen hyvä, kun maaseudulla saadaan ruokaa omasta pellosta ja tuloja kaupunkiin myytävästä sadosta. Kuivalla kaudella tilanne huononee eikä varsinkaan proteiinia, vitamiineja ja hivenaineita saada riisi- tai hirssipainotteisesta ravinnosta tarpeeksi.

Maissipuuroa, leipää ja hedelmiä aamiaiseksi

Kylissä aamiaiseksi tarjoillaan useimmiten maissipuuroa. Se keitetään maissijauhoista ja joukkoon voidaan lisätä kananmunaa tai sokeria, jos niitä on saatavilla. Maissijauhon valmistus aloitetaan kuivattamalla maissintähkät auringossa. Nyt kun maissit juuri valmistuvat, kaikkialla kylissä näkee kasapäin muovin päälle levitettyjä tähkiä. Kuivaamisen jälkeen siemenet irrotetaan ja niistä jauhetaan jauhoa, jotta maissipuuroa saadaan myös kevään kuivalla kaudella.

Ranskalaisen siirtomaavallan ajoilta Malin kaupunkeihin on periytynyt hyvän, tuoreen ranskanleivän perinne. Paikalliset pienet leipomot leipovat kolme kertaa päivässä ja jokaisesta kadunkulman kioskista poika on valmis juoksemaan lähimpään leipomoon hakemaan tuoretta leipää. Meille kotiin leivän hakee porttipoika Sanibe, joka lähetetään leivänhakumatkalle yleensä kaksi kertaa päivässä.

Aamiaiseksi, välipaloiksi ja jälkiruuaksi täällä syödään myös ihania hedelmiä, joiden myyjiä on kaikkialla katujen varsilla. Kaikki hedelmät poimitaan kypsinä ja niinpä banaanit, vesimelonit ja mangot maistuvat ihan erihyviltä kuin ne raakana poimitut, joita meille Suomeen lennätetään. Lisäksi tarjolla on erikoisempia herkkuja kuten guavoja, papaijoja ja sokerisen makeita kävyn näköisiä sunsun-hedelmiä. Minusta hämmästyttävintä on, että noita hedelmiä kasvaa jopa Oonan ja Ibrahimin omassa pihassa. Juuri toissailtana söimme hyvällä ruokahalulla omasta puusta poimitun papaijan ja suuren mangopuun satokin on valmistumassa pian.

Leipä ja hedelmät kuten myös tuoreet vihannekset ovat kaupunkien herkkua. Kylissä ei ole uuneja, joissa leipää voitaisiin paistaa ja hedelmistä ja vihanneksista saa torilla niin hyvän hinnan, ettei niitä kannata syödä itse.

Puhdasta juomavettä riittää kaikille

Malin maaseudullakin on yleensä tarjolla puhdasta juomavettä. Esimerkiksi kaikissa Sinsibere-kylissä on jonkun avustusjärjestön rakentama porakaivo, jonka vesi on riittävän puhdasta juotavaksi. Sen sijaan peseytymiseen ja kasteluun käytetään matalampien, usein miesvoimin rakennettujen kaivojen vettä, jonka puhtaudesta ei voi olla varma. Nyt sadekauden jälkeen kaikissa kaivoissa on paljon vettä, mutta toukokuussa, kun kuivakausi on päättymässä, varsinkin kasteluvedestä on yleensä pula.

Bamakon kalliimmilla asuinalueilla on kylmän veden vesijohtoverkosto. Sen vesi on juomakelpoista ja esimerkiksi täällä jo kolme vuotta asunut Oona käyttää hanavettä myös juomavetenä. Turisteille sen sijaan suositellaan pullovettä, joten minä rahtaan supermarketista pahvilaatikkokaupalla vesipulloja ja ahdistun aiheuttamistani roskavuorista. Toisaalta omaatuntoani helpottaa tieto siitä, että tyhjät pullot ja pahvilaatikot menevät varmasti uusiokäyttöön ja suureen tarpeeseen.

Viime torstaina lähdimme Aliman, Ibrahimin ja paikallista kanankasvatusprojektin asiantuntija Dembelen kanssa Karakoon. Mukana meillä oli yöpymistarvikkeiden lisäksi kaksi uutta saippuamuottia, kasa kanalatarvikkeita ja viisi bamakolaista kukkoa. Kaikki tavarat sullottiin maasturin takaosaan, niin että kukoille jäi pieni tila takaikkunan alle. Olin hämmästynyt kaikkien muiden kyvystä käsitellä kukkoja. He nappasivat Mali-Folkecenterin toimiston pihalla juoksennelleet kukot näppärästi kiinni, rauhoittelivat ja pitivät huolta niistä niin kuin olisivat tehneet sitä ikänsä ja laittoivat ne sitten tyynesti auton takaluukkuun.

Karakossa ajoimme suoraan upouuden kanalan pihaan. Viime vierailumme jälkeen kanalan eteen oli rakennettu savesta piha-aitaus ja Bamakosta tuodut ovet ja ikkunat oli laitettu paikoilleen. Kun viisi kukkoamme ja tuomamme ruoka- ja juoma-astiat oli laitettu kanalaan, se alkoi jo vaikuttaa oikein professionaalilta.

Kylän Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtaja ja puhemiehet tulivat heti tervehtimään meitä, meille tuotiin tuolit ja istuimme kanalan pihalla olevaan katokseen. Sinsibere-yhdityksen puheenjohtaja on ihanan ystävällinen ja toimelias nainen, joka nyt oli kuitenkin luullut, että tulisimme vasta perjantaina. Niinpä kanalan perustamiseen tarvittavia kanoja ei ollut koottu, eivätkä Sinsibere-naiset tienneet tapaamisesta. Muutama tyttö lähetettiin viemään sanaa naisille, joita seuraavien tuntien aikana saapui paikalle kanoineen.

Kukot kanalaan tuotiin siis Bamakosta ja kanat ovat paikallista rotua. Näin saadaan säilytettyä sekä paikallinen kanta että tuotua kylään uutta perimää. Dembelen mukaan paras sekoitus on sellainen, jossa on yksi neljäsosa Bamakosta tuotua rotua ja kolme neljäsosaa paikallista. Tällaiseen tilanteeseen päästään, kun kanalassa syntyviä tipuja siirretään kanalan ulkopuolelle ja ne risteytyvät paikallisten, pitkin pihoja juoksentelevien kanojen kanssa. Sinsiberen kanankasvatuskoulutuksista ja kanalan perustamisesta hyötyy siis koko kylän kanankasvatus.

Karakon Sinsibere-ryhmässä on 70 naista ja oli sovittu, että aina kaksi ryhmäläistä tuo kanalaan yhden kanan. Näin kanoja piti yhteensä tulla 35. Kokouksemme päättyessä olimme kuitenkin saaneet kokoon vasta 12 kanaa, joten niiden keräämistä ja rokotuksia pitäisi jatkaa myös perjantaina.

Hienot illat

Pari tuntia ennen ja jälkeen auringonlaskun ovat kylissä parasta aikaa. Ihan kuin korvaukseksi päivän hikisestä ja raskaasta työstä ilma viilenee vähän ja varjot pitenevät. Nyt sadonkorjuuaikaan väki palaa pelloilta ja siirtyy helpompiin töihin lähelle kotia. Naiset aloittelevat ilta-aterian valmistelun, pesevät pikkulapsia ja kokoavat aamulla pestyjä pyykkejä pihapiirissä. Paimenpojat tuovat karjan kotiin laitumilta ja miehet rassaavat koneita, kastelevat kasvimaita ja kerääntyvät vaihtamaan päivän kuulumiset.

Tähän aikaan vuodesta pimeä ei Malissa tule mitenkään hetkessä. Jo neljän jälkeen iltapäivällä alkaa aistia illan tunnun ja pimeä laskeutuu kuudelta. Tuon parituntisen aikaista tunnelmaa voisi verrata suomalaisen heinäkuun lämpimiin mökki-iltoihin, kun kellään ei ole kiire minnekään, mutta kaikilla on kosolti tekemistä ja puuhaa. Karakossa me Aliman kanssa kävimme iltapäivävierailulla kylän toisella laidalla asuvan Aliman ystävän luona. Siellä yksi naisista hiersi maapähkinöitä metallisella pötikällä kiven päällä saadakseen aikaan maapähkinävoita. Minunkin haluttiin kokeilevan, ja kaikkia nauratti suuresti, kun taitamattomasti töhelsin maapähkinöiden kanssa.

Illan hämärtyessä siirrytään yhä lähemmäs kotipihaa. Kun ateria on valmis ehkä seitsemän maissa, on jo pilkkopimeää, mutta syömiseen ei tarvita valoa. Yhteisen lautasen ympärille kerääntynyt väki, tietää mitä ja miten syödä, vaikka vieraalle tehtävä tuntuu mahdottomalta. Karakossakin huomasin kylväväni riisiä enemmän maahan kuin suuhuni, vaikka vieraiden syödessä toki pidettiin öljylamppu palamassa.

Öljylamppujen lisäksi pihoissa palavat nuotiot antavat valoa. Kaikilla perheillä on myös taskulamppuja, joiden avulla etsitään tavaroita ja liikutaan pihasta toiseen. Varakkaissa kylissä saatetaan kerääntyä katsomaan akulla toimivaa televisiota, muualla vaihdetaan kuulumisia, soitetaan radiota, pidetään kokouksia ja kerrotaan tarinoita.

Sinsibere-kokouksessa

Nyt sadekauden lopulla myös Sinsibere-kokoukset on pidettävä illalla, mikä Aliman ja Assètoun mukaan tekee niistä hankalia. Kun kokous päästään aloittamaan ehkä kahdeksan aikaan illalla, niin osallistujat kuin vieraatkin ovat väsyneitä päivän uurastuksesta ja kuumuudesta. Kuitenkin Karakossakin kokoukseen saapui yli 30 naista, joista monilla oli pieniä lapsia mukanaan. Lapset ja muutamat naisetkin nukahtivat kesken kokouksen pihan matoille niin, että kesken kokouksen joku naisista herätti suurta hilpeyttä ehdottamalla, että nukahtaneille määrättäisiin 25 FCFA eli noin puolen eurosentin suuruinen sakkomaksu. Monta tärkeää asiaa saatiin kuitenkin käsiteltyä, joten kokoontuminen oli vaivan arvoinen.

Kokouksen tärkein asia oli kanalan hoidon organisoiminen. Seitsemänkymmenen naisen yhdistys ei voi hoitaa kanalaa koko ajan yhteisvastuullisesti, vaan Karakon kanalalle piti suunnitella jonkunlaiset hoitovuorot.

Kylien kokouksia voisi kuvata tarkan hierarkkisen ja kovin vapaamuotoisen välimuodoksi. Nytkin kyläpäällikkö avasi kokouksen muistuttamalla naisryhmälle, kuinka tärkeää Sinsibere-kokouksiin osallistuminen oli ja kuinka ylpeä Karako oli siitä, että ensimmäinen Sinsibere-kanala oli perustettu juuri sinne. Kyläpäällikkö osoitti sanansa Sinsiberen miespuoliselle puhemiehelle, joka toisti saman asian ja lisäsi siihen omat kommenttinsa osoittaen sanansa Sinsibere-yhdistyksen puheenjohtajalle. Puheenjohtaja selitti saman asian kolmannen kerran lisättynä omilla kommenteillaan. Tämän jälkeen oli vuorossa yleiskeskustelu, jonka päätyttyä puheenjohtaja kokosi tulokset, kertoi ne puhemiehelle, joka toisti ne omilla kommenteillaan kyläpäällikölle. Tämän ensimmäisen kierroksen jälkeen keskustelu muuttui vapaammaksi. Kyläpäällikkö lähti toimittamaan muita asioitaan ja päästiin varsinaiseen asiaan eli sopimaan kanalanhoidosta.

Ensin kävi kuitenkin ilmi, että kaikilla jäsenillä ei ollut kanaa, jonka he olisivat voineet tuoda yhteiskanalaan. Piti siis sopia, miten tämä korvattaisiin. Nyt myös Alima oli paljon äänessä ja välillä keskustelu ryöpsähteli yleiseksi pulinaksi, jonka joko jompikumpi puhemiehistä, yhdistyksen puheenjohtaja tai Alima vähän ajan kuluttua keskeyttivät.

Aihetta puitiin ja pohdittiin pitkään ja lopulta päädyttiin siihen, että ne naiset, jotka eivät tuo puolikasta kanaa, maksavat yhdistyksen kassaan 750 FCFA eli vähän yli euron. Sitten päästiin pohtimaan kanalan hoitovuorojen järjestämistä. Alkoi olla jo myöhä ja minuakin väsytti kamalasti. On uuvuttavaa istua keskellä pilkkopimeää kokousta, jossa ei itse näe muuta kuin tummia hahmoja ja satunnaisesti välkähteleviä silmiä ja suita, eikä ymmärrä puheesta sanaakaan, mutta tietää, että kaikki muut seuraavat tunnelmiasi ja pystyvät näkemään valkeiden kasvojesi ilmeet pimeässäkin. Onneksi kanalavuorojen jako sujuikin oikein joutuisasti. Päädyttiin siihen, että joka päivälle nimetään kaksi naista, jotka ovat vastuussa kanalan hoidosta ja ensimmäisen viikon vuoroille nimettiin vastuuhenkilöt.

Sitten piti vielä sopia, miten seuraavana päivänä jatkettaisiin kanojen rokotuksia ja ketkä osallistuisivat saippuanvalmistukseen. Kun kokous loppui, kello oli jo yli kymmenen, enkä ollut ainoa, joka oli melkein nukuksissa. Kokouksen jälkeen sain aikaan suurta riemua toivottamalla kaikille kamchi ja kambe sini, eli hyvää yötä, nähdään huomenna. On tosi hauskaa, että voi edes kuvitella osoittavansa jonkunlaista kunnioitusta paikallisia kohtaan sanomalla jotain bambaraksi.

Vielä lisää kanoja

Perjantaina jatkoimme kanalan täyttämistä siitä mihin torstaina oli jääty. Heti aamu kahdeksan jälkeen kanalaan alkoi saapua naisia kanoineen. Kaikki kanat rokotettiin ja luetteloitiin. Kanalakokouksen päättyessä meillä oli koossa 31 kanaa ja kuusi naista, jotka olivat maksaneet 750 FCFA yhdistyksen kassaan eli kanalasta puuttui enää yksi kana. Lisäksi kaikkien riemuksi kanalasta löytyi ensimmäinen muna. Näytti siis siltä, että Karakon Sinsibere-kanala pääsi hyvään alkuun.

Kanojen kokoamisen ohella kanalan pihalla tehtiin saippuaa. Uuden Sinsibere-metodin ansiosta saippuaa ei enää tarvitse keittää vaan juoksevaa karite-öljyä ja soodavettä sekoitetaan vain puoli tuntia tarmokkaasti, joukkoon lisätään vähän pesupulveria, jotta saippua tuoksuisi paremmalta ja koko juttu kaadetaan sitten saippuamuottiin.

Ennen puolta päivää olimme saaneet kanat rokotettua ja saippuan valmiiksi ja naiset lähtivät valmistamaan ruokaa. Samaan aikaan kylän keskustassa olevalle paksuista tukeista rakennetulle istuma- ja oleskelupaikalle oli muodostunut kanojen rokotuspiste. Siellä Sinsibere-kanalasta ylijääneillä rokotteilla rokotettiin kaikkien kyläläisten kanoja. Meno ja meininki oli valtava, kun ihmisiä saapui kanoineen. Kanat kaakottivat, pääsivät välillä karkuun ja niiden perässä säntäiltiin pitkin pihoja. Kanojen kiinniottaminen työllisti erityisesti lapsia, joille se oli myös suurta huvia.

Malissa suurin osa valveilla oloajasta vietetään ulkona, joten sisätiloja tarvitaan vain tavaroiden ja ruuan säilyttämiseen, nukkumiseen ja sateen pitämiseen. Siksi perheen piha ja erityisesti sen terassit ja katokset ovat asukkailleen vähintään yhtä tärkeä kuin varsinaiset talot. Pihapiirit niin kaupungeissa kuin kylissäkin muodostuvat useista rakennuksista ja katoksista. Pihan keskellä kasvaa yleensä jonkinlainen puu antamassa varjoa. Hienoimmillaan se on valtava baobab-puu, joka varjostaa koko pihaa. Toisaalta se voi myös olla pieni hedelmäpuu, joka kuivalla kaudella muuttuu lähes lehdettömäksi. Lisäksi katosten ja talojen katoilla kiemurtelee erilaisia kasveja tarjoamassa vilvoittavaa suojaa. Esimerkiksi kalabassin – jonka hedelmistä valmistetaan kovertamalla erilaisia kuppeja, kauhoja ja kulhoja – oksat kiemurtelevat katoksilla ja suuret hedelmät ja lehdet varjostavat pihaa.

Suvun vanhimpia varten katoksissa on yleensä makuulaveri, riippukeinu tai tuoli. Muut istuvat – silloin harvoin kun siihen on aikaa – pihalle levitettävillä matoilla tai pienillä puisilla jakkaroilla. Arvovieraita kuten kaupungista kyliin saapuvia projektityöntekijöitä varten haetaan aina heti tuolit. Niitä näyttää tavallisilla malilaisilla olevan käytännössä vain yhtä mallia. Tuolin runko on valmistettu metallista ja se ilmeisesti kestää lähes ikuisesti. Runkoon punotaan muovinarusta selkänoja ja istuin, jotka sen sijaan eivät ole ikuisia, vaan repsottavat aina jostain. Kun istujan erottaa maasta enää muutama hassu muovinarunpätkä, koko punonta uusitaan ja tuoli saa uuden elämän. Tuolissa on mahtavan mukava istua. Se on ilmiselvästi suunniteltu malilaisia oloja varten, sillä harvaksi jätettävä muovinarupehmustus antaa selän tuulettua hikisessä ilmassa ja matalalla tuolilla tuntee istuvansa melkein maassa, kuten muutkin ihmiset.

Ruoka laitetaan ulkona kolmen kiven keskellä palavan nuotion yllä. Pyöreäpohjainen kattila on helppo asettaa tukevasti kivien varaan ja kolmen kiven hella antaa illalla myös valoa. Lisäksi joillain pihoilla on suuria uuneja, joissa kuivataan ja paahdetaan pähkinöitä sekä ruuaksi, energianlähteeksi että esimerkiksi saippuanvalmistusta varten.

Savesta ja oljesta, betonista ja pellistä

Tavalliset malilaiset rakennukset voi jakaa kahteen: on pyöreitä majoja, joita Euroopassa pidetään melkein Afrikan tunnusmerkkinä ja suorakaiteen muotoisia uudempia taloja. Kylissä perheen tai suvun pihapiiriä ympäröivät suorakaiteen muotoiset uudemmat rakennukset, mutta yleensä pihoissa on myös yksi tai kaksi savimajaa. Kaupungeissa puolestaan tontit ovat niin pieniä, että paljon tilaa vieviä savimajoja ei kannata pihalle tunkea.

Uudemman tyyppisissä taloissa on yleensä useita huoneita, joiden ovet ovat rivissä pihalle päin. Varsinaiset ovet on usein tehty aaltopellistä, joskus myös puusta ja niitä pidetään päiväsaikaan auki. Näkyvyyttä ja hyönteisiä estämässä ovella on puuvillainen kangas. Taloissa ei yleensä ole ikkunoita, joten ilmanvaihto ei useinkaan ole kehuttava. Varsinkin illalla, kun ulkona alkaa jo viiletä, sisällä nukkuminen tuntuu joskus tukahduttavalta ajatukselta.

Kylissä kummankinlaiset talot rakennetaan paikallisista savitiilistä. Savea käytetään rakennusmateriaalina, koska sitä on helposti saatavilla melkein missä vaan. Lisäksi savi auttaa pitämään rakennuksen viileämpänä kuin betoni. Kovien sateiden aikaan se on kuitenkin ongelmallinen, sillä savi imee vettä ja koko rakennus pehmenee. Savirakennuksia joudutaan vuosittain sadekauden jälkeen korjailemaan, ja tänä vuonna, kun on satanut poikkeuksellisen paljon, tilanne on ollut erityisen huono. Täällä Bamakossa, ihan Mali-Folkecenterin toimiston lähellä savitaloja on romahtanut monilla pihoilla. Myös esimerkiksi Djénnen suuren savimoskeijan, joka muuten on maailman suurin savirakennus, on raportoitu tänä vuonna kärsineen sateesta poikkeuksellisen pahoin.

Kylissä suuri osa rakennusten katoista on tehty oljista. Olkikattoiset majat ja talot ovat huomattavasti viileämpiä ja niissä on miellyttävämpi nukkua kuin peltikattoisissa rakennuksissa. Olkien kerääminen, kuivaaminen ja katon rakentaminen on kuitenkin työlästä, joten kylissäkin katot tehdään yhä useammin aaltopellistä tai sen paloista.

Käydessäni viime viikolla Banco-couran kylässä istuimme juuri vierailulla kyläpäällikön olkikattoisessa majassa, kun alkoi sataa. Pian selkääni alkoi tippua vettä ja koetin hivuttautua olkimatollani hiukan syrjään yrittäen samalla olla mahdollisimman huomaamaton. Vettä kuitenkin tiputteli sisään monesta kohdasta, eivätkä muut majassa istuneet näyttäneet siitä välittävän ja yllätyksekseni veden tippuminen loppuikin pian. Ilmeisesti olkikatot on siis suunniteltu niin mainiosti, että ne tiivistyvät vesisateessa ja sisällä säilytään kuivana.

YK:n teollisuusmaille asettama kehitysyhteistyöhön käytettävien varojen tavoite on 0,7 % bruttokansantuotteesta. Suomi saavutti tuon tason juuri ennen lamaa vuonna 1990. Sen jälkeen osuus putosi rajusti ja on tällä hetkellä 0,45 % bkt:sta.

Tuosta kehitysyhteistyöhön käytettävästä kokonaissummasta noin 11 % menee kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeille. Suurimpia hanketuen saajia ovat niin sanotut kumppanijärjestöt, joihin kuuluvat muun muassa Suomen Punainen risti ja Kirkon ulkomaanapu. Sen lisäksi tukea jaetaan järjestöjen pienemmille hankkeille mitä erilaisimpiin tarkoituksiin: Dodo suojelee sademetsää Madagaskarin Manombo-projektissa ja vähentää polttopuun hakkaamista Sinsiberen avulla täällä Malissa, Marttaliitto antaa kotitalousneuvontaa Burkina Fasossa, Helsingin yliopisto edistää mehiläisten kasvatusta Senegalissa ja Suomen kommunistinen puolue tukee tyttöjen koulutusta Kuubassa.

Ulkoministeriö voi myöntää rahoitusta korkeintaan 80 % projektin kokonaiskuluista. Loppu 20 % järjestön on hankittava omarahoituksena Suomesta. Tuosta 20 % puolet voi olla vapaaehtoistyötä ja tavaralahjoituksia, toisen puolen täytyy olla silkkaa rahaa. Pienten järjestöjen toteuttamien hankkeiden kokoa omarahoitusosuusvaatimus rajoittaa, sillä harvoin järjestö voi osoittaa tarvittavia varoja suoraan budjetistaan, vaan ne pitää kerätä erillisen varainhankintatyön kautta.

Sinsiberen omarahoitus lahjoituksista ja joulukorteista

Sinsibere-projektin vuosibudjetti on noin 50 000 euroa, josta siis Dodon on hankittava noin 10 000 euroa. Vapaaehtoistyötuntien kerääminen ei Dodossa tuota probleemeja, mutta rahasta on tietysti aina pula. Sinsibere on vuosittain kerännyt suurimman osan omarahoituksesta myymällä Malissa kankaalle painettuja ja Suomessa talkoilla jatkotyöstettyjä joulukortteja. Lisäksi projekti sai viime vuonna merkittävän lahjoituksen eräältä suomalaiselta naisjärjestöltä.

Tänä vuonna tuollaista suurta lahjoitusta ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa, joten joulukortteja pitää myydä kasapäin. Ehdin osallistua kaksiin talkoisiin Suomessa ennen tänne lähtöäni ja tiedän, että korttitalkoilua on – kiitos aktiivisen Sinsibere-ryhmän – Suomessa jatkettu. Tarvittavat yli 2000 korttia ovat siis valmiina ja odottavat ostajaansa. Kortteja myydään sekä postin välityksellä että erilaisissa myyjäisissä ja tapahtumissa ennen joulua. Suuremmista eristä esimerkiksi yritykselle kannattaa pyytää tarjous.

Mihin rahat käytetään?

Koska Dodossa toimitaan vapaaehtoisvoimin, varainkeräykseen liittyy vain vähän kuluja ja suurin osa tuotosta tulee suoraan tänne Maliin. Sinsiberen kahden toimintavuoden aikana 4000 hankealueen kylien naista ja miestä on saanut ympäristökoulutuksen.. Lisäksi kahdeksaan hankkeen varsinaiseen kohdekylään (Banco-couraan, Lenaan, Karakoon, Bironiin, Sieneen, Molobalaan, Freintoumouun ja Tafeleen) on perustettu säästökassa, josta yhdistyksiin kuuluvat Sinsibere-naiset saavat pienlainoja. Kohdekylissä on myös järjestetty koulutusta saippuanvalmistukseen, kanankasvatukseen ja ruukunvalantaan. Pienlainojen ja uusien toimeentulomuotojen avulla naiset ovat voineet vähentää polttopuun hakkaamista ja myymistä ja samalla kehittää koko kylän osaamista esimerkiksi kanankasvatuksessa.

Sinsiberen kouluttavan luonteen vuoksi suurin osa rahasta kuluu Malissa koulutusten ja säästökassatoiminnan organisoimiseen. Koulutusten kautta pyritän kehittämään naisten osaamista ja oma-aloitteisuutta ja siten myös varmistamaan hankkeen vaikutusten jatkuminen hankeajan päättymisen jälkeen. Koulutuksen lisäksi rahaa kuluu erilaisiin pieniin investointeihin: Karakon kylään on perustettu kanala ja kaikki kylän kanat on rokotettu, kyliin on hankittu saippuamuotteja ja kirjanpitoa varten tarvitaan vihkoja ja kyniä. Myös Bamakon toimiston ja kylien välillä liikkumiseen ja toimistokuluihin kuluu osa projektin budjetista.

Sinsiberessä rahat menevät oikeaan tarkoitukseen

Täällä oloni on entisestään vahvistanut käsitystäni siitä, että kehitysmaiden kehittymistä (jos sitä nyt kehittymiseksi haluaa kutsua) tuetaan parhaiten koulutuksella. Sinsiberenkin kanssa samalla alueella toimii lukuisia pohjoisesta rahoituksensa saavia järjestöjä, jotka käyttävät varansa melko suunnittelemattomiin investointeihin. Kyliin hankitaan sinällään tarpeellisia myllyjä, generaattoreita ja maatalouskoneita, mutta niiden käyttöön ei anneta kunnon koulutusta, eikä laitteiden huollosta investoinnin jälkeen kanneta huolta. Niinpä monissa kylissä kehitysyhteistyövaroilla hankitut masiinat seisovat tyhjänpanttina, kun niistä on joku osa mennyt rikki, eikä osaamista ja varoja korjaamiseen ole.

Sen sijaan Sinsiberessä voidaan olla varmoja siitä, etteivät naisille opetetut uudet menetelmät saippuanvalmistuksesta tai kanankasvatuksesta katoa minnekään. Vaikka Karakon Sinsibere-yhdistyksen kanala jostain syystä osoittautuisikin toimimattomaksi – mitä en tosin ainakaan tällä hetkellä voi uskoa – kylän naiset osaavat nyt hoitaa omia kanojaan paremmin kuin aikaisemmin. Kanojen tuottavuus ja samalla naisten mahdollisuudet uusiin tuloihin paranevat siis joka tapauksessa.

Myös säästökassatoiminnan kautta opittu säästäväisyys ja pitkäjännitteisyys auttavat naisia jatkossa suunnittelemaan taloudenhoitoaan ja keskittymään tehokkaisiin toimeentulomuotoihin.

Koska olen täällä ollessani lopullisesti vakuuttunut Sinsibere-hankkeen tarkoituksenmukaisuudesta, olisin tietysti iloinen, jos te kaikki voisitte kantaa kortenne kekoon ostamalla joulukortteja, markkinoimalla projektia ja antamalla lahjoituksia. Siispä:

• Käy katsomassa hienon hienoja joulukorttimalleja Dodon joulukorttisivuilta. Markkinoi kortteja isälle, äidille, kummille ja kaimalle ja tee tilauksesi osoitteeseen tai Marianne Kettuselle puh. 041 4664331.
  
• Anna Sinsiberelle lahjoitus tilille numero (Nordea 155530-101742) Laita viestikenttään yhteystietosi, jotta voimme joulun jälkeen kertoa projektin kuulumisista. Esimerkiksi 10 eurolla Sinsibere-naisryhmälle voidaan ostaa saippuamuotti ja 50 eurolla saadaan kanalan perustamiseen tarvittavat kukot ja ruoka-astiat.
  

Eteenpäin marraskuun kirjoituksiin