Kaikilla kaavoittajilla ja arkkitehdeilla lienee koulutukseensa ja oman maailmankatsomukseensa nojautuva kuva siitä, minkälainen on hyvä ympäristö ja minkälaista hyvä suunnittelu. Ihanteiden soveltamisen ongelmana on todellisuuden monimutkaisuus omaksuttuihin abstrakteihin malleihin verrattuna.
Yleensä yksittäisellä suunnittelijalla, suunnitteluryhmällä päättäjillä jne. on jonkinlaisia ajatuksia siitä, minkä tyyppiseksi tietty uusi alue halutaan suunnitella ja mikä sen imago voisi olla. Myös itse ”paikan henki” pyritään yleensä suunnittelussa ottamaan lähtökohdaksi. Mutta arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa voidaan tuskin koskaan puhua yhdestä ”oikeasta ratkaisusta”. On aina useita vaihtoehtoisia ratkaisuja, joihin usein päädytään yksinkertaisesti siksi, että ne ”tuntuvat hyviltä”.
Suunniteltavasta alueesta hankitaan kaikki mahdollinen saatavilla oleva tieto, joka osaltaan ohjaa tavoitteenasettelua. Tietoa kerätään maaperästä, mahdollisista suojelukohteista ja alueen muista luonnonarvoista ja kulttuurihistoriallisista arvoista, olemassa olevista kaavoista jne. Paikan henki ja suunnittelijoiden/päättäjien tavoitteet voivat koskea mm. rakennusoikeutta, pysäköintinormeja, tunnelmaa jne.
Uuden alueen suunnittelussa on usein olennaista, että päästään ”hyvään alkuun”. Jos potentiaaliset käyttäjät, rakennusyhtiöt ym. uskovat alueen konseptiin ja sen onnistumiseen, jos ensimmäinen kortteli onnistuu, saadaan tuulta purjeisiin, voidaan helposti pitää kiinni laatutavoitteista jne.
Nykyään suunnittelussa pyritään avoimuuteen ja keskusteluun kaikkien asianomaisten tahojen kanssa. Asiantuntijoiden välisiä neuvotteluja käydään koko suunnittelun ajan. Jokaista asukasta, tulevaa käyttäjää, maanomistajaa jne. ei voida ottaa mukaan jokaiseen tapaamiseen, koska tällaisesta menettelystä tulisi tavattoman raskassoutuinen, mutta neuvotteluja pyritään käymään kaikkien asiasta kiinnostuneiden osapuolten kanssa hyvissä ajoin ennen lopullisten päätösten tekoa eikä vain esim. kaavan laissa säädetyn nähtäville panon yhteydessä.
Kaavoituksen ongelmana on, että kaikki tahot eivät suhtaudu ympäristön laadun vaalimiseen yhtä vakavasti. Uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä päätöksenteko on hajautettu kunnille. Valtion alueelliset ympäristökeskukset pyrkivät valvomaan kaavoitusta, mutta koska kaavoja ei enää normaalisti alisteta valtion elimille, maanomistajat ja sijoittajat pystyvät usein jyräämään läpi haluamansa kaavat lähinnä veroäyrejä haikailevien kuntien päätöksentekokoneistossa. Taloudellisesti vahvat osapuolet voivat kaavoituksessa kilpailuttaa naapurikuntia.
<< Takaisin kopin ohjelmaan