Bonn 7.5.2005 |
YK:n aavikoitumissopimuskokous |
Nyt istuskelen Bonnissa nettikahvilassa kirjoittamassa tätä pienen pientä tekstiä. Lensin Bamakosta Casablancan ja Pariisin kautta tänne torstaina, eilen osallistuin täällä käynnissä olevaan YK:n aavikoitumissopimuksen osapuolikokoukseen ja tänään eurooppalaisten aavikoitumistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen tapaamiseen. Kokouksen kulusta saa jotain ideaa vilkaisemalla www.dodo.orgin etusivulla olevaa uutista, joka on minun ja toisen Dodon edustajan eli Hanna Paulomäen yhteistyön tulos.
Suomeen plaan ensi viikon keskiviikkona.
Bamako 26.4.2005 |
Dogon-maa |
Ensiksi minun on pahoiteltava, etten ole kirjoittanut päiväkirjaan toviin. Palasin juuri viikon matkalta Dogon-maasta ja muutenkin näiksi viimeisiksi päiviksi on kertynyt vähän liian monta asiaa.
Dogon-maa ei itse asiassa ole mikään virallinen termi, vaan matkailuteollisuuden luoma nimi Malin tärkeimmälle turistikohteelle. Alue koostuu muutamasta kymmenenstä kylästä ja parista suuremmasta kaupungista, joissa yhteensä asuu noin 350000 dogonia. Alueella asuu myös muita etnisiä ryhmiä kuten fulaneja, mutta koska turisteille asiat on yksinkertaistettava muutamassa päivässä omaksuttavaan muotoon, alueen kaikkia asukkaita nimitetään dogoneiksi.
Turistit suuntaavat Dogon-maahan ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin alueella aiemmin asuneet tellemit ja sitä nyt kansoittavat dogonit ovat animisteja ja perinteitä toteutetaan edelleen käytännössä. Kalliojyrkänteeseen rakennetut satoja vuosia vanhat asumukset, varastot ja uhripaikat mudostavat kuin harkitusti rakennetun museon tai aikuisten puuhamaan, jossa jokaisesta ikkunasta voi kurkistaa sisään ja jonka jokaisesta rakennuksesta, maalauksesta ja hengestä oppaalla on tarina kerrottavanaan.
Lisäksi alueen erityiset pinnanmuodot ja tihemämmin asuttuihin alueisiin verrattuna koskematon luonto tekevät Dogon-maasta mielenkiintoisen. Pari sataa metriä korkea kalliojyrkänne ja sen toisistaan erottamat ylä- ja alatasangot muodostavat ihmeellisen kokonaisuuden, josta löytyy erityisiä lintulajeja, jännittäviä luolia ja harmattan tuulen kuljettaman hiekan muovaamia kivisiä jättiläisen sormia. Jyrkänteen päältä voi katsella alas savannille, joka jatkuu satojen kilometrien päähän Burkina Fasoon asti.
Hikinen matka
Dogon maan – kuten koko Malin – turistisesonki ajoittuu marras-helmikuun viileään kauteen. Nyt eletään vuoden kuumimpaa aikaa, joten meidän seurueen eli minun, saksalaisen Annelenen ja tanskalaisen Vibeken lisäksi tapasimme koko kuuden päivän reissun aikana vain pari muuta turistiryhmää.
Matka alkoi Bamakosta torstaiaamuna ja bussimatkamme päässä Sevaressa olimme kahdeksalta illalla. Matka täpötäyteen ahdetussa hikisessä bussissa, jonka kaiuttimet tärisivät malilaisen musiikin voimasta, oli melkein liikaa. Jokaisella pysäkillä (ja niitä on malilaisilla reiteillä tuhka tiheään) auton ikkunoista kuitenkin työntyy sisään käsiä tarjoten jäisiä bissap-mehuja ja ne yhdistettynä leipään ja hyvään lampaanlihaan pitivät meidät hengissä Sevareen asti. Sevare on melko mitään sanomaton, Moptiin, Djenneen ja Dogon-maahan johtavien teiden risteykseen syntynyt kaupunki, joka aloituspiste melkein kaikille vierailuille alueella.
Dogon-maassa matkailija tarvitsee avukseen paikallisen oppaan. Monet kylät eivät lainkaan ota vastaan ilman opasta liikkuvia turisteja, enkä ainakaan minä suostuisi ottamaan yksin askeltakaan alueella, jossa voi vahingossa talloa kylän suojelushengen päälle tai pilata koko vuoden uhrausten tulokset koskettamalla tavalliselta seinältä näyttävää pyhää muuria.
Astuessamme ulos bussista pimeässä Sevaren illassa meitä vastassa oli ainakin 20 opasta, joista jokainen tarjosi erilaisia paketteja ja sanoi puhuvansa kaikkia maailman kieliä. Onneksemme olimme varanneet Tomin hyvin tunteman oppaan jo ennen lähtöämme Bamakosta ja niinpä sanoimme muille oppaille kiitos ei ja lähdimme Abdraman Guindon matkaan.
Illallisella hän näytti meille muiden matkailijoiden hänestä kirjoittamia suosituksia, selvitti neljän päivän matkasuunnitelmat ja kehoitti meitä ostamaan kilon tai kaksi kolapähkinöitä annettavaksi kylissä.
Perjantaiaamuna pakkauduimme hassuun pieneen farmariautoon ja suuntasimme ensin Dogon-maan keskukseen, Bandiagaraan ja sieltä edelleen Driguibambo-nimiseen kylään, joka on Dogon-maan halki kulkevan jyrkänteen päällä sen eteläpäässä.
Patikkamatka alkoi laskeutumisella jyrkänteiden taitoskohtaan muodostunutta solaa pitkin alapuolella olevaan Kani Kombolen kylään. Alku oli tyrmäävä, sillä päivän kuumin aika alkoi olla käsillä, reppumme tuntuivat pikkuisen liian painavilta ja jalkamme tottumattomilta kivisille askelmille. Kompuroidessamme rinnettä alas kaikkien mielessä taisi käväistä ajatus, että tätäkö tämä nyt olisi seuraavat neljä päivää: tarpomista paahtavassa helteessä ilman varjoa, juoden auringossa kuumentunutta vettä ja koittaen sovitella sandaalinpohjia keikkuville kiville.
Saavuimme Kani Komboleen kuitenkin kreivin aikaan, upotimme päämme virkistävään kaivoveteen ja saimme eteemme kylmät Coca-Colat ja elämä tuntui taas ihanalta. Tämän saman reaktion koimme vielä monta kertaa matkan aikana. Joka kerta, kun taival alkoi tuntua kauhean uuvuttavalta, edessä oli maailman ihanin tauko, kulhollinen hirssiolutta ja kourallinen pähkinöitä. Ainakin meidän oppaamme näytti tietävän täsmälleen, miten pitkälle jaksamme ja teki matkastamme juuri sopivan helpon, juuri sopivan rasittavan.
Dogon-maassa eri tavat
Me kaikki kolme olemme viettäneet jonkun verran aikaa malilaisissa kylissä, joten meille varsinainen kyläarki ei ollut ihmetys. Dogon-naiset hakkaavat maissinsa ja hirssinsä jauhoiksi ihan samanlaisissa mortteleissa kuin bambara-naiset Bamakon ympäristön kylissä, dogon-lasten mahat ovat samalla tavalla pömpöllään ja ilta-auringossa ruokailevat aasit ovat Karakossa ihan yhtä hienoja kuin dogonien Télissäkin.
Meille turistimatkailu oli kuitenkin ihanaa lepoa työarjesta, sillä kun on projektin takia kylissä, pitää koko ajan itse tietää, miten käyttäytyä. Pitää tietää, kuka on minkäkin arvoinen, milloin on sopiva aika vierailla kyläpäällikön luona, ja uskaltaako tarjotusta vesimukista juoda oikeasti vai pitääkö vain näytellä. Dogon-maassa saimme olla oppaan perässä marssivia turisteja, jotka jakavat kolapähkinöitä, kun opas käskee, syövät eteen kannettua ruokaa ja juovat paikallisten kukkarolle ihan liian kallista Coca-Colaa. Se oli toisaalta rentouttavaa ja helpottavaa. Toisaalta on kauheaa, että iskemällä rahat tiskiin, saimme oikeuden rynnätä läpi dogonien pyhien paikkojen, napsia valokuvia tavallista arkeaan elävistä kyläläisistä ja vaatia, että hirssioluemme pidetään jääkaapissa.
Tietenkin myös kyläläisten suhtautuminen meihin oli ihan erilaista kuin silloin, kun olemme töissä. Siinä missä projektityöntekijöihin suhtaudutaan avoimen ystävällisesti ja kohteliaasti, dogon-lapset säntäilevät turistien perässä vaatimassa karkkeja ja kyniä, ja aikuiset koittavat saada turistit ottamaan itsestään kuvia, koska niistä saa aina vastineeksi kolikoita.
Ihmeellisyyksiä
Dogon-maan ensimmäiset tunnetut asukkaat olivat kuuluivat tellemeiksi kutsuttuun ihmisryhmään. He rakensivat asumuksensa ja ruokavarastonsa aluetta halkovaan jyrkänteeseen kymmeniä metriä savannin yläpuolelle, jossa ne olivat hyvin turvassa ja hautasivat vainajat asuntojensa yläpuolelle kallion koloihin. Tellemit olivat ensimmäisiä Saharan etelä puolisen Afrikan kansoja, jotka tekivät taitavia puutöitä ja valmistivat kangasta. 1300-1400-luvulla dogonit saapuivat alueelle ja pakottivat tellemit muuttamaan etelään, Burkina Fasoon. Dogonit ottivat tellemien rakentamat jyrkänneasumukset käyttöönsä, laajensivat niitä ja omivat osan tellemien animistisista jumalista ja tavoista. He sovelsivat keräilyä ja metsästystä harjoittaneiden tellemien tavat omaan maanviljelykulttuuriinsa ja tuloksena on se dogon-perinne, jota turistit nyt käyvät katsomassa.
Dogonit asuivat aluksi tellemien jyrkänneasumuksissa, joita oli helppo puolustaa muita heimoja vastaan, mutta uhkan pienentyessä siirtyivät vähitellen asumaan tasangolle viljelymaidensa lähettuville. Viimeiset asukkaat muuttivat jyrkänteestä 1960-luvulla ja nykyään vain muutamat animistijohtajat eli hogonit asuvat rinteessä. Osa savirakennuksista on kuitenkin edelleen kyläläisten käytössä ruokavarastoina ja osa niistä on kunnostettu turistinähtävyyksiksi.
Tellemien tavoin myös dogonit olivat alun perin animisteja, mutta vähitellen sekä islam että kristinusko ovat levittäytyneet alueelle. Jäljellä on muutamia kokonaan animistisia kyliä ja myös käytännössä kaikki valtauskontoja tunnustavat noudattavat osittain myös animistisia perinteitä: he kysyvät neuvoja hogonilta, antavat uhreja ja tanssivat villisti hyvän sadon saamiseksi.
Dogonien uskonto on täynnä symboleja, rituaaleja ja myyttejä, jotka suurimmaksi osaksi liittyvät luontoon. Googlettamalla sanan ’dogon’ saa esiin lukuisia sivustoja, joista löytyy erilaisia artikkeleita, selvityksiä ja taustoituksia dogonien uskonnon perusteista. Itse alueella minua eniten hämmästyttivät kaksi toisiinsa liittyvää asiaa: dogonien suhde kuolemaan ja sukupuolten roolit ja seksuaalisuus uskonnon perustana.
Oppaamme hämmästytti meidät perusteellisesti, kun kiivetessämme Enden kylän yläpuolella olevaa vanhaa jyrkännesumusta kohden, vastaamme tuli muutamia paikallisia pikkupoikia, jotka kertoivat, että jyrkänteessä asuva hogon on hyvin sairas, emmekä pääsisi häntä tapaamaan. Sen sijaan, että ainakin jollain tasolla dogonien animistisia perinteitä noudattava oppaamme olisi ollut surullinen vanhan, vakavasti sairaan hogonin puolesta, hän puhkesi iloiseen lauluun, joka kajahteli jyrkänteestä alas kylään. Kysyimme hämmästyneenä, mistä oli kysymys ja opas kertoi, että jos hogon kuolisi, kylässä pidettäisiin samana iltana suuret juhlat ja se olisi ilon päivä kaikille. Kuolema ei dogoneille symboloi lähtöä, vaan paluuta siihen luontoon, josta meidät on heitetty ihmisiksi ja siksi sitä on syytä juhlia. Jopa pienten lasten kuolema on iloittava asia, koska nämä pääsevät takaisin sinne, mistä ovat tulleet. Meidän pohjoiseurooppalaisiin ymmärryksiimme tätä oli vähän vaikea sovittaa, mutta kuuliaisesti jätimme hogonille tuomamme kola-pähkinät sen istuimen eteen, jolla hogon tavallisesti istuu. Mikäli hän kuolisi, kolat jaettaisiin kyläläisille juhlissa.
Toinen asia, josta saimme monta konkreettista esimerkkiä matkan aikana oli dogonien suhde sukupuolisuuteen. He uskovat, että kaikissa ihmisissä on sekä feminiinnen että maskuliininen puolensa ja siksi lapset on ympärileikattava ja vastakkaisesta sukupuolesta muistuttavat sukuelinten osat on leikattava pois. Toimenpiteen jälkeen sukupuolet täydentävät toisiaan täydellisesti ja miesten ja naisten roolit yhteuskunnassa ovat selvät. Esimerkiksi pelatessamme paikallisten nuorten miesten kanssa korttia, kysyimme, pelaavatko dogon-naiset ja saimme kuulla, että kortinpeluu on sopivaa siihen saakka, ettkun nainen menee naimisiin. Sen jälkeen heillä on kuitenkin niin paljon arvokkaita velvollisuuksia perhettään kohtaan – toisin kuin naimisissa olevilla miehillä – että he eivät enää halua pelata korttia. Oppaamme oli myös sitä mieltä, että meidän kaikkien kannattaisi tulla seuraavan kerran Dogon-maahan puolisoidemme kanssa, koska silloin olisimme kokonaisia.
Naisten kuukautiset ovat dogoneille – kuten monien muidenkin uskontojen harjoittajille – merkki epäpuhtaudesta ja siksi kaikissa dogon kylissä tai niiden ulkopuolella on erilliset talot, joissa naiset asuvat kuukautistensa ajan. Kaikki muut talon Dogon-maassa ovat neliskulmaisia, mutta nämä naisten talot on rakennettu pyöreiksi ja koristeltu sukuelinten kuvilla ja muilla maalauksilla symboloimaan naisten erityistä tilaa.
Dogonien usko Sirius-tähden voimaan, heidän naamiojuhlansa, dogon-kylän rakentuminen ihmiskehon lailla ja lukuisat muut ihmeellisyydet ansaitsisivat tulla kerrotuiksi tässäkin päiväkirjassa, mutta siihen en nyt pysty. Ranskalaisen etnologin Marcel Griaulen kaksi laajaa Dogon-kirjaa Conversations With Ogotemmêli ja The Pale fox ovat lukemisen väärttejä, jos dogoneista haluaa tietää lisää ja google on pelastava enkeli pikaisempaa selitystä kaipaavalle.
Ihania hetkiä
Neljä päivää Dogon-maassa olivat niin täynnä ihmetystä, uupumusta, kuumuutta ja autuasta rauhaa, että sellaista voi ehkä kokea talvivaelluksella Lapissa tai retriitissä. Maatessamme lopen uupuneina Enden kylässä katoksen alla keskipäivän auringon porottaessa Annelene ilmoitti kostavansa sille idiootille, joka sai hänet lähtemään tälle kamalalle matkalle tähän aikaan vuodesta. Joku nuorista miehistä lohdutti meitä kertoen, että mittari näytti 50 astetta. En tiedä, miten tosi tuo lukema oli, mutta ainakin meillä oli kamalan kuuma.
Kuitenkin jo samana iltana Annelene sanoi palkitsevansa sen saman idiootin kylmällä hirssiolutkylvyllä. Olimme illan suussa kiivenneet reppuinemme ylös jyrkänteen reunaa ja saapuneet pienen pieneen, kokonaan animistiseen kylään, joka on tiettömien taipaleiden takana ja jossa tarjolla ei ollut edes sitä Coca-Colaa. Makasimme lopen uupuneina patjoillamme savimajan katolla, korvissamme soi loputon rummutus kylän keskuspaikalta, jossa tanssittiin villisti ja allamme levittäytyi loputon savanni, jonka kyliin pimeän laskeutuessa syttyivät tulet.
Bamako 8.4.2005 |
Lukutaitokoulutuksessa |
YK:n tilastojen mukaan malilaisista aikuisista 55 % osaa lukea ja naisista lukutaitoisia on alle 40 %. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Sinsibere-kylissä on kussakin vain muutamia naisia, jotka osaavat hiukan lukea ja kirjoittaa. Naisten lukutaidottomuus on hankaloittanut Sinsibere-yhdistysten hallintoa ja mikrolainoitukseen liittyvää kirjanpitoa, joka nykyisellään on pitkälti kylien lukutaitoisten miesten käsissä.
Jotta naisten asema yhdistysten hallinnossa vahvistuisi, naisille päätettiin Sinsibere-hankkeen toisessa vaiheessa järjestää lukutaitokoulutusta. Monissa kylissä on annettu vastaavan tyyppistä lukutaitokoulutusta aiemminkin, mutta jostain syystä kohderyhmänä ovat useimmiten olleet miehet tai vanhemmat naiset. Tämä tuntuu kummalliselta, kun suomalaisissa kehitysyhteistyöideologioissa naisten ja tyttöjen koulutusta pidetään kaikkien ongelmien ratkaisuna. Käytännössä ainakin täällä Malissa kuitenkin monet Pohjoisen järjestöt edelleen kohdistavat suuren osan toimistaan miehiin.
Sinsiberen suunnitelma koulutuksen antamisesta nuorille, oman kylänsä yhdistyksessä aktiivisesti toimiville naisille on alusta alkaen kiehtonut minua, sillä naisten lukutaitokoulutus on kehitysyhteistyön perustyökalu, jonka käyttöä on kiinnostava päästä seuraamaan. Toisaalta olen ollut hiukan huolissani koulutuksen käytännön toteutuksesta, sillä Mali-Folkecenter ja Dodo ovat molemmat ympäristöjärjestöjä, joilla ei ole mitään kokemusta lukutaitokoulutuksen järjestämisestä.
Lukutaitokoulutuksen suunnittelua
Sinsiberen lukutaitokoulutukseen haluttiin nuorehkoja naisia, joilla jo on jonkinlainen lukutaito. He ovat siis yleensä käyneet muutaman vuoden koulua ja osaavat auttavasti kirjoittaa. Tämä on tärkeää, sillä tavoitteena on, että naiset pystyisivät koulutuksen jälkeen kirjaamaan ylös kokousten päätökset ja seuraamaan yhdistyksen menoja ja tuloja tilikirjasta. Koulutus kestää kuitenkin vain 30 päivää, eikä siinä ajassa täysin lukutaidottomista naisista koulita pöytäkirjan pitäjiä, vaan osallistujilla pitää olla jonkinlaiset taustatiedot.
Eri Sinsibere-kylissä lukutaitoisten naisten määrä ja asema vaihtelee hurjasti. Esimerkiksi Sienen ja Karakon kylissä on muutamia naisia, jotka melko itsenäisesti hoitavat yhdistysten kirjanpitoa. Tafelessa puolestaan ei ole yhtään lukutaitoista naista ja Molobalassa kirjanpito on puhemiesten käsissä, vaikka lukutaitoisia naisia olisikin. Niinpä jo ennen koulutuksen alkua oli selvää, että siihen tulisi osallistumaan lukutaidoltaan hyvin eritasoisia naisia.
Koulutuksen pitäjäksi oli alun perin suunniteltu bamakolaista lukutaitokoulutusgurua, joka on muun muassa opettanut Oonalle ja Tomille bambaraa näiden Malissa olon alkuaikoina. Ami kuitenkin ehdotti, että kouluttajaksi kysyttäisiin Sanankoroban kunnanjohtajaa, joka myös on tunnettu lukutaitokoulutuksen antaja Malissa. Koska Sinsiberessä on koko ajan tehty läheistä yhteistyötä kunnanhallitusten kanssa, todettiin, että tässäkin kannattaisi ehkä tukea paikallista osaamista. Kunnanjohtaja otti koulutustarjouksen mieluusti vastaan ja ilmoitti, että hänen kanssaan opetusta hoitaisi Sanankoroban koulun rehtori.
| |
Kunnanjohtaja opettamassa |
Ennen koulutuksen alkua Ami ja Sekou kävivät tekemässä hurjat määrät ostoksia. Oppikirjana kurssilla käytetään UNICEFin 1990-luvun alussa julkaisemaa naisille tarkoitettua lukutaito-opasta. Siinä on kunnon aapis-tyyliin jokaista kirjainta varten oma sivunsa, jolla on kirjaimeen liittyviä sanoja ja lauseita ja kuva, josta näkyy, mitä lauseessa sanotaan. Me Oonan kanssa olimme ihan tohkeissamme saadessamme nuo opukset käsiimme, sillä bambaraa näkee kirjoitettuna niin harvoin, että on hauska päästä tavaamaan sitä oikeasta kirjasta. Lisäksi naisille tarkoitetusta vihkosesta löytyy paljon sellaisia lauseita, joita Oona on tottunut käyttämään kotiapulaisen kanssa ja joita minäkin olen kotona oppinut.
Kirjojen, vihkojen ja kynien lisäksi Sekoun ja Amin ostoslistalla oli yöpymisvälineet 24 naiselle, jotka majoittuvat koulutuksen ajan Sanankoroban vanhalla kunnantalolla. Niinpä Ami osti myös öljylampun pimeitä iltoja varten, mattoja nukkumiseen ja ämpäreitä ja muovisia kannuja peseytymistä varten.
Majoittumassa ja tavaroita jakamassa
Koulutuksen alkaessa matkasimme Amin ja Annelenen kanssa Sanankorobaan jakamaan tavaroita ja tarkistamaan, että homma sujuu niin kuin pitääkin. Meidän tullessamme kunnantalolle, suurin osa naisista ja näiden mukana saapuneista pikkulapsista oli jo paikalla. Täkäläiseen tapaan ensin kyseltiin kaikkien kylien kuulumiset ja juteltiin niitä näitä ja vasta sen jälkeen päästiin asiaan.
| |
Kunnantalon pihalla |
Vaikka Sanankoroba onkin kaikille naisille entuudestaan tuttu paikka, suuressa kuntakeskuksessa, ison tien varrella asuminen on monelle jännittävä kokemus. Siksi oli mukavaa, kun ihan kunnantalon naapurissa asuva kunnan pääsihteeri kävi tervehdyskäynnillä toivottamassa naiset tervetulleeksi Sanankorobaan ja saman tien lupasi olla avuksi ja tueksi, jos naisilla olisi jotain probleemeja.
Sitten Ami alkoi jakaa kirjoja, vihkoja ja kyniä ja tunnelma oli melkein kuin ensimmäisenä koulupäivänä. Kaikki selailivat opuksiaan ja testailivat kyniään jännittyneinä. Ami jakoi naisille myös ensimmäisen viikon ruokarahat, kullekin noin puolitoista euroa päivässä. Tämän lisäksi naiset saavat sunnuntaiksi matkarahan kotiin ja koulutuksen loppuessa noin 10 euron suuruisen korvauksen kukin.
Ensimmäiset oppitunnit
Täällä joutuu tottumaan siihen, että asiat eivät aina mene ihan niin kuin toivoisi ja että ihmiset hoitavat työnsä vähän sinnepäin. Siksi olin koettanut valmistaa itseni siihen, että lukutaitokoulutuksen opetusmetodit ja opettajien ammattitaito eivät ehkä täyttäisi toiveitani. Tällä kertaa sain kuitenkin yllättyä iloisesti. En tietenkään ymmärrä bambarankielisestä opetuksesta juuri mitään, mutta istuttuani muutaman pitkän päivän takapulpetissa, olen ilahtunut siitä, miten vuorovaikutteista ja osallistavaa opetus on ja miten innokkaasti naiset näyttävät siihen osallistuvan.
| |
Luokkahuoneessa |
Koulukseen osallistuvista naisista noin kaksi kolmasosaa osaa lukea ja kirjoittaa jotenkuten. Lopuista osa tunnistaa kirjaimet ja osaa kirjoittaa nimensä, jotkut eivät osaa pitää edes kynää kädessä.
Opettajille ryhmän heterogeenisyys asettaa erityisvaatimuksia. Heidän pitäisi pystyä opettamaan oppimaan tottumattomille naisille kaikki mahdollinen kirjaimista pöytäkirjan pitämiseen 30 päivässä. Se on tietysti mahdottomuus, mutta jakamalla ryhmän kahtia ja opettamalla kumpaakin puoliskoa vuorotellen, opettajat näyttävät selviytyvän paremmin kuin hyvin. Erityisesti kunnanjohtaja on tehnyt minuun ja Anneleneen syvän vaikutuksen handlaamalla tilanteen täydellisesti. Hän opettaa numeroita yhdelle naisryhmälle, allekkain kertolaskua edistyneemmille, hoivailee itkeviä lapsia ja vielä ohimennen kertoo meille ranskaksi, mistä koko hommassa on kyse.
Meistä tuntien seuraaminen on ollut lystikästä ja bambaran taitomme ovat kehittyneet huimin harppauksin. Varsinkin niitä naisia, jotka eivät osaa lukea, hämmästytämme suuresti lukemalla aapisista bambaraa. Heidän on vaikea tajuta, miten on mahdollista, että tubabut, jotka eivät muuten saa sanaa suustaan, yhtäkkiä suoltavat selvää bambaraa.
| |
Tarkkaavaisuutta tunnilla |
