Velocipeedistä polkupyörään
Wikipedian mukaan ”Polkupyörä on kevyt kulkuneuvo, jossa on kaksi peräkkäistä pyörää. Polkupyörällä liikutaan jalkoja pyörittämällä eli polkemalla ja kääntämällä käsin ohjaustankoa. Pyöräily kuluttaa huomattavasti vähemmän energiaa kuin kävely tai juokseminen. Pyöräilijä kulkee noin kolme kertaa nopeammin kuin kävelijä ja vain viidesosalla siitä energiasta, mitä kävelijä käyttää.” Kukaan yksittäinen henkilö ei saa kunniaa polkupyörän keksimisestä, sillä nykymallit ovat kehkeytyneet useiden eri keksintöjen pohjalta kahden vuosisadan kuluessa. Saksalainen vapaaherra, paroni Karl von Drais lienee patentoinut vuonna 1817 potkupyörän, ensimmäisen etäisesti polkupyörää muistuttaneen puisen kulkuvälineen, ”Draissiennen”. Polkimia ei ollut ja liikkeelle päästiin potkimalla maasta vauhtia. Potkupyörä lukuisine jäljitelmineen sai 1800-luvulla englantilaisilta pilkkanimen ”keikarinhevonen” (dandy-horse). Skotlantilainen seppä Kirkpatrick Macmillan rakensi tiettävästi ensimmäisen poljinparilla varustetun pyörän vuonna 1839.
Nykyisen polkupyörän esi-isä on 1800-luvun alkupuolella syntynyt ”velosipedi” eli ”pikajalka” eli pyörä, jossa ei ole ketjuja ja polkimet ovat yhdistettynä etupyörään vipuvarsin. Velosipedi keräsi suuren suosion, joka innoitti järjestämään jopa ensimmäiset velosipedikilpailutkin Pariisissa. Velosipedistä paranneltiin malleja, joissa etupyörä oli huomattavasti suurempi kuin takapyörä. Koomisen näköiseen malliin päädyttiin vauhdin vuoksi – kulkeehan iso pyörä yhdellä kampikierroksella pidemmän matkan kuin pieni. Mallit saivat nimet ”ordinary” sekä ”penny-farthing”. Turvallisuus kärsi nopeuden kustannuksella. ”Ordinary” oli hyvin epävakaa, mikä aiheutti lukuisia loukkaantumisia ja jopa kuolonkolareita. Niinpä 1800-luvun jälkipuoliskolla kehiteltiin uudenlainen ketjuvetoinen malli, jossa poljinkoneisto oli sijoitettu runkoon ja voimansiirto takapyörään.
Ihmisluonteeseen (Homo technisiensis) kuuluu jatkuva kulkupelien virittely ja lisävarustelu. Käänteentekevän kokonaisuuden – taas eri keksijöiden ja keksintöjen tuloksena – muodostivat ilmalla täytetyt kumit, ketju, vapaanapa, keveys ja sopiva koko. Näiden myötä polkupyörästä tuli oikea, varteenotettava kulkupeli. 1900-luvun alkupuolella saatiin vielä pikalinkku ja suistava takavaihtaja kokonaisuutta komistamaan. Viime vuosikymmenien keksintöjä ovat varta vasten maastoon tarkoitettu polkupyörän runko, peukalovaihtajat ja satulan pikalinkku sekä etu- ja takajousitus.
Kansatieteilijä I.K. Inha lanseerasi velocipeedin rinnalle suomen kieleen polkupyörä-sanan vuonna 1886. Ensimmäinen suomalainen pyöränomistaja lienee Jokioisten ruukin omistaja C. Brehmer, joka oli teettänyt itselleen pyörän. Suomessa polkupyöriä valmistettiin 1900-luvun alussa ennen kaikkea Turussa, jossa toimi kaksi vanhinta runkoja valmistavaa tehdasta: Suomen Polkupyörätehdas ja Konekauppa sekä Rautateollisuusosuuskunta Pyrkijä. Koneliike Oskari Tuomi oli yksi lähes kymmenestä Turussa toimivasta pyöriä mainostavasta liikkeestä. Vuonna 1925 Tuomi mainosti Turun Sanomissa: ”Etevä Extra polkupyörät ovat varustetut ’Bates’ kumeilla, kootut parhailla osilla ja ne myydään 12 kk takuulla.” 1930-luvulla Oskari Tuomen pyörämerkkejä olivat Etevä, Idrott, Aura ja Prins. 1930-luvulla hän mainosti kotimaisia patentoituja Narsku- ja Rousku-lumiketjuja painetulla esitteellä!
Maastopyörä syntyi vasta 1970-luvulla ja silloinkin vahingossa. 1970 -luvun alussa joukko sanfransiskolaisnuoria ajoi moottoripyörällä alas 748 metrin korkuista Mount Tamalpais -vuorta Kaliforniassa. Viranomaiset puuttuivat huvitteluun eroosion ja meluhaittojen vuoksi. Kekseliäät nuoret korvasivat moottoripyörät paksupyöräisillä Schwinn Excelsior -pyörillä, jotka oli tehty tuohon aikaan lähinnä lapsille moottoripyörien korvikkeiksi. Pyörät painoivat jopa 27 kiloa – tosin pyörillä oli tarkoitus ajaa ainoastaan alamäkeen: ylös päästiin kuorma-auton kyydillä. Vasta myöhemmin lajin aktiiviset harrastajat kehittivät monipuolisemmin maastoon sopivia pyörämalleja, joilla päästiin mäki myös ylös.
Lähteet: Wikipedia, Vanhat Velot ry:n lehti Pikajalka 1/2001 ja 2/2001.
Marja Mesimäki