Esityksessään Visanti keskittyi haasteisiin, joita suunnittelija kohtaa pyrkimyksissään synnyttää elävää ja ihmisen kokoista kaupunkia. Alue- ja liikennesuunnittelussa ovat edelleen vallalla 1900-luvun alkupuolella määritellyt ja sotien jälkeen yleistyneet funktionalistiset periaatteet, joissa nopeat liikenneväylät yhdistävät hajasijoitettuja toimintoja toisiinsa – asuminen, työpaikat ja kaupat ovat erillään toisistaan, toisin kuin vanhemmassa, toiminnallisesti rikkaassa ympäristössä. Lisäksi aluesuunnittelua ohjaavat nykyään monenlaiset normit, jotka säätelevät muun muassa risteyksien näkemäalueita ja meluntorjuntaa. Näiden periaatteiden ja normien yhteisvaikutuksesta syntyneet aluesuunnittelun ratkaisut ovat Visannin mukaan lähes automaattisesti persoonattomia, hajuttomia ja mauttomia, kaiken kaikkiaan epäkaupunkimaisia, toisin sanoen juuri sellaisia kuin useimmat lähiöt ja maaseututaajamat Suomessa ovat. Nykyisten normien mukaan on mahdotonta rakentaa Helsingin kantakaupungin kaltaista kaupunkia, puhumattakaan keski- tai eteläeurooppalaisen tyyppisestä kapeiden kujien ja pienten torien leimaamasta kaupungista tai kylästä. Kaupunkirakenteen löystymisestä kertoo, että vuosina 1950-2000 Helsingin asukasluku kaksinkertaistui ja rakennettu maa-ala kymmenkertaistui. Asiasta käytävää julkista keskustelua haittaa, että mm. liikenteen perusratkaisut halutaan lyödä lukkoon ennen kuin kaavat asetetaan nähtäville keskustelua varten. Muun muassa yksityisautoilun oletusarvoista valta-asemaa on näin vaikea purkaa. Autoilun keskeisestä asemasta suunnittelussa kertoo esimerkiksi se, että Visannin mukaan normaalissa tapauksessa asemakaavaa laatiessa 30% ajasta kuluu pysäköinnin suunnitteluun.
Rakennettu ympäristö antaa kuitenkin vain puitteet kaupunkielämälle. Huolella suunnitellussakin ympäristössä elämä syntyy vasta ihmisistä itsestään ja heidän erilaisista toiminnoistaan. Tässä ongelmia aiheuttavat kaupan keskittyminen ja yrityskulttuuri, joka tekee pienten liikeyritysten, kuten kahviloiden ja pikkukauppojen toiminnan vaikeaksi. Liiketilojakaan näille ei ole tarpeeksi, koska kaupalliset rakennusliikkeet ja kiinteistösijoittajat eivät ole niistä kiinnostuneita, eivät varsinkaan vuokrattavista tiloista, jotka pienyrittäjille olisivat kaikkein tarpeellisimpia. Visanti totesikin, että tärkein yksittäinen asia, mikä viihtyisän kaupungin hyväksi Suomessa voitaisiin tehdä, ei olisi mikään suoraan kaupunkisuunnittelun piiriin kuuluva keino vaan pienyrittäjien aseman kaikenlainen helpottaminen.
Viimeinen ongelma ovat usein ihmiset itse. Tästä oli esimerkkinä Pikku-Huopalahden Tilkantorilla toimineen kahvilan kohtalo. Kahvila suljettiin yläkerran asukkaan valitettua, että kahvilasta koituu hänelle häiriötä, yksi kaupunkielämään sopeutumaton yksilö siis sai suljettua naapuruston käyttämän yhteisen tilan.
Myönteisenä asiana Visanti mainitsi, että siihen, miten itse alueet muotoillaan edellä mainittujen reunaehtojen huomioimisen jälkeen, kaavoittajalla on aika vapaat kädet. Esimerkkinä hän mainitsi Pikku-Huopalahden ja Ruoholahden, jotka syntyivät samaan aikaan, mutta eivät juurikaan muistuta toisiaan, koska niillä oli eri suunnittelijat eikä kaupungilla ollut eikä edelleenkään ole yhtä muottia, jolla alueet pitäisi suunnitella. Vaikka hän suunnittelijana toki arvostikin työn vapauksia, hän kuitenkin toisaalta ihmetteli sitä, miksi kaupunkiympäristöstä käydään niin vähän keskustelua. Keskustelua käydään liikenteestä, viheralueista ja rakennussuojelusta, mutta ei siitä, mikä olisi hyvää elinympäristöä ihmisille. Hän toivoikin, että useammat tahot arvioisivat ja kommentoisivat kaavoja tästä näkökulmasta, ja toivotti tervetulleeksi kaikenlaiset kommentit ja parannusehdotukset.
Hannu Salmi